Äiti seisoi pöydän luona. Kuului voimakkaita askelia porraskiviltä, sitte lyhyt, keveä käynti läpi etehisen, ovi aukeni hiljaa ja Arne astui sisään. Ensi työkseen näki hän Elin kellonnurkassa; oven kääkä pääsi hänen käsistään ja hän jäi seisomaan. Eli tuli vieläkin enemmän hämilleen; hän nousi, katui paikalla ja kääntyi seinään päin.
— Oletko sinä täällä? sanoi Arne hiljaa ja lensi kysyessään polttavan punaiseksi. Eli nosti kätensä ja varjosti sillä silmiään, ikäänkuin aurinko olisi paistanut hänen silmiinsä liian voimakkaasti. — Kuinka —? hän ei lopettanut lausettaan vaan astui pari askelta tyttöä kohti; silloin tytön käsi vaipui, hän kääntyi Arneen päin, mutta painoi alas päänsä ja ratkesi itkemään. — Jumala sinua siunatkoon, Eli, sanoi Arne ja pani kätensä hänen ympärilleen; Eli painui hänen puoleensa. Arne kuiskasi hänelle jotakin, hän ei vastannut, vaan kiersi molemmat kätensä hänen kaulaansa.
Kauvan he seisoivat sillä tavalla, ei kuulunut ainoaa ääntä, paitsi kosken, joka ikuisesti muistutti olemassaoloaan. Vihdoin saattoi pöydän luota eroittaa itkua. Arne katsahti sinnepäin. Se oli äiti, hän ei ennen ollut häntä huomannut.
— Nyt minä varmasti tiedän, ettet lähde luotani, Arne, sanoi hän ja astui permannon poikki poikansa luo; hän itki paljon, mutta väitti sen tekevän hyvää.
* * * * *
Kun he sitte valoisana kesäyönä astelivat kotiin päin, eivät he uudelta onneltaan saaneet paljonkaan puhutuksi. He antoivat itse luonnon puhua puolestaan, puhua hiljaista, valoisaa, suurta kieltään. Mutta kotimatkalla tältä ensimäiseltä kesäyöretkeltä, astellessa kohti nousevaa aurinkoa, teki Arne laulua, jota hän tosin ei silloin malttanut sepittää valmiiksi, mutta josta myöhemmin, sen valmiiksi tultua, joksikin aikaa tuli hänen jokapäiväinen laulunsa. Se oli tällainen:
Ma sankar'unia uneksin,
Kun maailmalle ma kaipasin;
Elin kotona syömin puolin,
Vain matkasauvaani vuolin.
Vaan silloin silmää kaksi näin —
Ja muu kuin sumuhäive nyt haihtui,
Ja kaikki kääntyi toisinpäin.
Satuvuoreksi tunturi vaihtui!
Ma sankar'unia uneksin,
Kun maailmalle ma kaipasin;
Paloi mieleni mainetöihin
Ja miekkojen mittelöihin.
Nyt tiedän, ja hältä mä opin sen:
Maan suuria suurempi oisin,
Jos nimen tuon ainoan: ihminen
Vain täysin ansaita voisin.
Ma sankar'unia uneksin,
Kun maailmalle ma kaipasin;
Pois mieleni pyrki ja pyyti,
Vilu täällä mun vereni hyyti.
Nuo silmät näin ja jo muidenkin
Mulle lämpöä säteilevät!
Olin itse ma ollut lemmettömin;
Niin koitti mun onneni kevät.
Sitte seurasi useita kesäyöretkiä ja useita lauluja. Seuraava niistä merkittäköön muistiin: