— Tule nyt, niin saat nähdä.
Äiti puhui kuiskaten; Elin mielestä ei hän tällä kertaa tehnyt ensinkään oikein; mutta naiset ovat naisia — ja molemmat hiipivät rasian luo ja asettuivat polvilleen sen eteen. Samassa kun äiti avasi kannen, lehahti heitä vastaan niin suloinen tuoksu, että Eli löi kädet yhteen, vaikkei vielä ollut mitään nähnytkään. Päällimmäiseksi oli levitetty nenäliina, jonka äiti otti pois.
— Katso nyt! kuiskasi hän ja kääri auki hienon, mustan kaulaliinan, sellaisen jommoisia ei miesväen ole tapana käyttää. — Se on ihan kuin tytölle tarkoitettu, sanoi äiti. — Täällä on vielä toinenkin, sanoi hän; Eli kajosi siihen, hän oli kuin suunniltaan, mutta äidin piti kun pitikin koettaa sitä hänen kaulaansa, vaikka hän ponnisteli vastaan ja käänsi pois päänsä. Äiti pani huolellisesti liinan takaisin kokoon. — Katso nyt tänne, sanoi hän sitte ja kääri auki muutamia kauniita silkkinauhoja, — kaikki on kuin tyttöä varten.
Elin kasvot olivat polttavan punaiset, mutta hän ei hiiskahtanut; rinta kohoili, silmät olivat sumeat ja ihan liikkumattomat.
— Täällä on vielä lisää!… Äiti otti käsiinsä kauniin mustan lenninkikankaan, — hienoa se vaan on, puheli hän ja piteli sitä päivää vastaan. Elin käsi hiukan värisi, kun äiti kehoitti häntä koettamaan sitä; hän tunsi veren karkaavan päähänsä, hän aikoi kääntyä pois, mutta eihän se sopinut. — Joka kaupunginmatkalla hän aina on ostanut jotakin, selitti äiti. Eli tuskin enään saattoi seurata; silmät karkasivat esineestä esineeseen ja takaisin lenninkikankaaseen; oikeastaan hän ei enään nähnyt mitään. Mutta äiti jatkoi työtään ja viimeinen esine, jonka hän otti käsiinsä, oli paperissa; he käärivät auki paperin toisensa perästä; se houkutteli ja Eli oli suuressa jännityksessä; siellä oli pari pieniä kenkiä. Eivät he kumpikaan olleet nähneet vertaa; äiti ei uskonut, että sellaisia käsin tehdäänkään, Eli ei sanonut sanaa, mutta kun hän otti kengät käteensä, jäivät kaikkien hänen sormiensa sijat niihin, häntä hävetti niin että hän oli itkemäisillään; hänen teki mieli lähteä tiehensä, mutta hän ei uskaltanut puhua eikä äännähtää, ettei äiti nostaisi katsettaan. Äiti oli kokonaan omissa hommissaan.
— Eikö nyt ihan näytä siltä kuin hän vähitellen olisi ostanut nämä kaikki jollekin, jolle hän ei uskalla niitä antaa? sanoi hän ja laski kaikki takaisin ihan entiseen järjestykseen; hän näytti siihen harjaantuneen. — Nyt katsotaan mitä laatikossa on!
Hän avasi sen hiljaa, ikäänkuin odotettavissa olisi ollut jotakin oikein kaunista. Siellä oli leveä solki, ikäänkuin vyöhön aiottu; sen hän ensinnä näytti Elille, sitte hän näytti hänelle parin kultasormuksia, jotka olivat sidotut yhteen, ja Eli näki samettikantisen virsikirjan, jonka haat olivat hopeiset, mutta sitte hän ei enään nähnyt mitään muuta, sillä hän oli virsikirjan hopeassa nähnyt hienon kirjoituksen "Eli Baardintytär Böen". — — Äiti tahtoi häntä katsomaan; hän ei saanut mitään vastausta, näki vain kyynelten vierivän silkkikankaalle ja leviävän siihen. Silloin laski äiti käsistään soljen, sulki laatikon, kääntyi ja sulki Elin syliinsä. Silloin itki tytär hänen rintaansa vastaan ja äiti itki eikä kumpikaan enään sanonut mitään.
Hetkisen perästä meni Eli yksinään puutarhaan; äiti läksi kyökkiin toimittamaan jotakin suuhunpantavaa, sillä Arnen piti pian tulla. Sitte hän meni puutarhaan katsomaan Eliä; Eli istui kumarassa ja kirjoitti hiekkaan. Hän hämäsi kirjoituksen, kun Margit tuli, nosti silmänsä ja hymyili; hän oli itkenyt.
— Ei mitään itkemistä, lapseni, sanoi Margit ja taputti häntä.
He näkivät jotakin mustaa tiellä pensaiden lomassa; Eli hiipi sisään ja äiti perässä. Siellä olivat oikein juhlaruuat odottamassa: makeat puurot, sianlihat, rinkilät; mutta Eli ei katsonut niihen. Hän istuutui tuolille kellonnurkkaan, seinää vastaan ja värähteli kun kuuli kissankin liikahtavan.