— Mennään nyt sitte vielä Arnen omaan huoneeseen.
He astuivat siihen huoneeseen, joka oli Kampenin jyrkänteelle päin. Kosken kauhea kohina kumisi heti heitä vastaan, sillä ikkuna oli auki. Täältä korkeammalta saattoivat he nähdä kuohujen hyrskeen nousevan tunturien lomitse; itse koskea ei näkynyt muuta kuin ylempää, missä kallionlohkare oli jäänyt pystyyn, juuri kun se koko voimallaan oli ollut syöksymässä niskasta alas. Tuores turve peitti lohkareen päällispuolen, pari petäjänkäpyä oli kaivautunut multaan ja itänyt ilmoille, juuret kiinni kallionrevelmissä. Tuuli oli repinyt ja ravistellut puita, koski oli huuhdellut niitä, niin ettei ollut oksaakaan neljän kyynärän korkeudella juuresta. Polvilleen ne olivat taivutetut, oksat koukistuksissa, mutta pystyssä ne vaan pysyivät, jopa nousivat korkeina tunturiseinien välistä. Tämän Eli ensinnä näki ikkunasta, sitte valkoiset lumihuiput, jotka kohosivat ylös vihannasta. Sitte hänen silmänsä siirtyivät likemmä: rauha lepäsi hedelmällisillä mailla; ja nyt hän vihdoinkin rupesi tarkastamaan huonetta, missä seisoi; koski oli aikaisemmin estänyt häntä sitä tekemästä.
Kuinka täällä sisällä oli hienoista ja hiljaista siihen verraten mitä ulkona oli! Hän ei eroittanut mitään yksityistä esinettä siksi, että kaikki suli yhteen ja miltei kaikki oli hänelle uutta; sillä Arne oli rakkaudella hoitanut tätä huonetta ja kaikessa vaatimattomuudessaan oli se taiteellisella ymmärtämyksellä kalustettu, miltei joka esinettä myöten. Elistä tuntui siltä kuin Arnen runot olisivat tulla hiipineet häntä vastaan hänen siinä seisoessaan, tai kuin hän itse olisi hymyillyt joka esineestä. Ensimäinen esine, jonka hän erikseen huomasi, oli leveä, hienosti leikelty, suuri kirjahylly. Siinä oli niin paljon kirjoja, ettei varmaan papillakaan ollut useampia. Sitte huomasi hän kauniin kaapin. Siellä hän säilytti paljon ihmeellisiä esineitä, selitti äiti; siellä olivat rahatkin, lisäsi hän kuiskaten. Kaksi kertaa he olivat perineet, selitti hän sitte, ja kerran heidän vielä piti periä, jos kaikki meni kuten piti.
— Mutta raha ei ole paras tavara maailmassa; parempaakin hän saattaa saada.
Huoneessa oli paljon hauskoja pikkuesineitä ja Eli katseli niitä kaikkia, iloisena kuin lapsi. Margit taputti häntä olalle.
— En ole nähnyt sinua ennenkuin tänään, mutta pidän sinusta niin paljon, lapseni, sanoi hän ja katseli häntä lempein silmin. Eli ei ehtinyt käydä hämilleenkään ennenkuin Margit vetäisi häntä liepeestä ja hiljaa lausui:
— Näetkö tuon pienen, punaiseksi maalatun rasian — siellä vasta on koreita!
Eli katsahti sinnepäin, se oli pieni neliskulmainen rasia ja hänet valtasi suuri halu omistaa se.
— Hän ei tahdo, että minä tietäisin mitä rasiassa on, kuiskasi äiti, — ja hän kätkee joka kerta avaimen.
Hän likeni seinällä riippuvia vaatteita, otti samettiset liivit, haeskeli kellotaskusta ja löysi avaimen.