— Mitenkä täällä jaksetaan? kysyi isä, istuutui ja otti lusikan käteensä.
Torbjörn katseli äitiin niin että kyyneleet tulivat silmiin.
— Kyllähän — täällä, sanoi hän tavattoman hitaasti ja varmaan hän sanoo enemmänkin, sen Torbjörn kyllä huomasi. — Minä annoin Aslakin mennä ulos, lisäsi hän sitte.
— Nyt se alkaa, ajatteli Torbjörn ja rupesi leikkimään Ingridin kanssa, ikäänkuin hän ei olisi ajatellut mitään. Niin kauvan ei isä ikinä ollut syönyt ja vihdoin rupesi Torbjörn laskemaan joka palaa; mutta kun hän pääsi neljänteen, tahtoi hän nähdä moneenko ehti laskea neljännen ja viidennen palan välillä, ja silloin hän hämääntyi. Vihdoin nousi isä ja meni ulos. Ruudut, raudut! helisi Torbjörnin korvissa ja hän katseli, olivatko tuvan ruudut eheät. Eheät olivat, kaikki tyyni. Mutta nyt meni äitikin ulos. Torbjörn otti pikku Ingridin syliinsä ja virkkoi niin lauhasti, että Ingridin ihmeissään täytyi häneen tuijottaa:
— Leikitäänpäs kultakuningatarta niityllä! Ingrid oli tietysti iloissaan. Ja Torbjörn lauloi, vaikka jalat vapisivat:
Ihannelma, hienohelma, sulle suihkasen! ja jos sa olet oma mun. saat viitan kultakirjatun, helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa — hyv' on päivää paistattaa!
Kultaherttu, herran terttu, sulle vastailen: en tahdo olla omas sun. saat pitää viitan kirjatun, sen helmilöin ja sulkkuvöin. Kiikeri kaakeri kaa — hyv' on päivää paistattaa!
Mutta leikin ollessa parhaillaan tuli isä sisään ja iski häneen silmänsä. Torbjörn sulki Ingridin hellemmin syliinsä eikä pudonnut tuolilta. Isä kääntyi pois eikä sanonut mitään; kului puoli tuntia eikä hän vieläkään ollut mitään sanonut — Torbjörn oli miltei jo tulemaisillaan iloiseksi, muttei uskaltanut. Hän ei tietänyt mitä uskoa, kun isä itse auttoi vaatteita hänen päältään; hän rupesi taasen vapisemaan. Silloin taputti isä hänen päätään ja silitti hänen poskeaan; sitä hän ei ollut tehnyt siitä asti kuin poika saattoi muistaa ja sentähden lämpeni hänen sydämensä ja koko ruumiinsa niin, että pelko suli kuin jää auringonpaisteessa. Ei hän tietänyt kuinka hän tuli sänkyyn ja kun hän ei voinut ruveta laulamaan eikä huutamaan, pani hän hiljaa kädet ristiin, luki isämeitän kuuteen kertaan oikeinpäin ja takaperin, ihan hiljaa — ja tunsi nukkuessaan, ettei ole ketään maan päällä, josta hän niin pitää kuin isästä.
Seuraavana aamuna heräsi hän kauheassa hädässä sentähden ettei saanut huudetuksi; sillä hänen piti nyt kuitenkin saada selkäänsä. Kun hän avasi silmänsä, huomasi hän suureksi helpoituksekseen, että hän vaan oli nähnyt unta, mutta huomasi samassa senkin, että toisen juuri piti saada selkäänsä, nimittäin Aslakin. Sämund asteli ylös alas permantoa ja Torbjörn kyllä tiesi, mitä se merkitsi. Lyhyenläntä, mutta tanakka isäntä katsahti tuontuostakin tuuheiden kulmakarvojensa alta sillä tavalla Aslakiin, että tämä tunsi mitä oli tulossa; Aslak itse istui suuren tynnörin pohjalla, väliin heilutellen jalkojaan alas tynnörin laidalta, väliin koukistaen ne alleen. Hän piteli tapansa mukaan käsiään taskussa, lakki oli keveästi pantu päähän niin että paksut, tummat hiussuortuvat törröttivät lipon alta. Hiukan vino suu oli entistä vinompi, pää oli vähän kallellaan ja silmät vilkuivat puoleksi ummistettujen luomien alta, syrjästä Sämundiin.
— Niin, poikasi kyllä on hullu, sanoi hän, — mutta pahempi on, että hevosesi on noiduttu.