Sämund seisahtui.
— Sinä olet nulikka! sanoi hän niin että tupa tärisi ja Aslakin silmät painuivat umpeen entistä enemmän.
Sämund jatkoi taas kävelyään; Aslak istui hetkisen vaiti.
— Noiduttu se vaan on!
Hän katsahti isäntään, nähdäkseen mitä se vaikutti.
— Ei, mutta metsää se pelkää, sanoi Sämund, yhä jatkaen kävelyään. — Sinä olet, senkin ilkeä rähjys, metsässä pudottanut puita sen päälle ja sentähden ei kukaan saa sitä kulkemaan siellä rauhallisena.
Aslak kuunteli hetkisen.
— Niin, niin, usko sinä vaan sillä lailla, eihän usko ketään pahenna.
Mutta minä epäilen, että se parantaa hevosesi, lisäsi hän, kapusi
paremmin tynnörin pohjalle ja peitti toisella kädellään kasvonsa.
Sämund likeni häntä todella ja lausui hiljaa, mutta kamalalla äänellä:
— Sinä olet paha…
— Sämund! kuului lieden äärestä.