Vaimo, Ingeborg sieltä koetti viihdyttää häntä, kuten hän paraikaa viihdytti talon nuorinta, joka pelkäsi ja teki itkua. Lapsi oli jo vaiennut ja nyt vaikeni Sämundkin; mutta hän toi kuitenkin nyrkkinsä, joka niin tanakalle miehelle oli aika pieni, ihan Aslakin nenän alle ja piti sitä siinä vähän aikaa. Samalla hän kumartui eteenpäin ja poltti toisen kasvoja silmillään. Sitte hän rupesi astelemaan entiseen tapaansa ja vilkaisi vain silloin tällöin Aslakiin. Aslak oli hyvin kalpea, mutta nauraa virnisteli toisella kasvojenpuoliskollaan Torbjörnille, pitäen sitä puolta hyvin tiukkana, joka oli Sämundiin päin.
— Herra suokoon meille kärsivällisyyden lahjan, sanoi hän hetken perästä, mutta koukisti samalla käsivartensa ikäänkuin lyöntiä torjuakseen. Sämund pysähtyi äkkiä ja kiljaisi täyttä kurkkua, polkien jalkaansa permantoon niin että Aslak meni lamaan:
— Älä sinä mainitse Häntä!
Ingeborg nousi, lapsi sylissä, ja tarttui lempeästi hänen käsivarteensa. Hän ei katsahtanut vaimoonsa päinkään, mutta päästi kuitenkin alas käsivartensa. Vaimo istuutui, mies asteli taasen edestakaisin, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kun tätä oli kestänyt vähän aikaa, täytyi Aslakin taasen alkaa:
— Niin, Hänellä mahtaa olla paljon tekemistä Kuusistossa.
— Sämund! Sämund! kuiskasi Ingeborg; mutta ennenkuin kuiskaus ehti perille, oli Sämund jo karannut Aslakin kimppuun, joka pani jalan eteensä. Se työnnettiin pois tieltä, Sämund kävi kiinni siihen ja takinkaulukseen, nosti koko miehen ilmaan ja viskasi hänet suljettua ovea vastaan niin, että ovipieli meni puhki ja mies syöksyi suinpäin lävestä. Vaimo, Torbjörn, kaikki lapset huusivat ja rukoilivat hänen puolestaan ja koko talo oli itkua ja parkua. Mutta Sämund karkasi hänen perässään, ja ei edes huomannut avata ovea kunnollisesti, vaan pongautti säpäleet syrjään, kävi uudelleen kiinni uhriinsa, kantoi hänet porstuasta pihamaalle, nosti hänet ilmaan ja viskasi hänet kaikin voimin maahan. Ja kun hän huomasi, että lunta oli liian paljon ja ettei hän tarpeekseen saisi häntä kurittaa, painoi hän polvensa hänen rintaansa vastaan ja iski kasvoihin, nosti hänet kolmannen kerran ilmaan, kantoi lumettomalle paikalle kuin susi, joka retuuttaa revittyä koiraa, paiskasi hänet taas entistä pahemmin maahan, painoi häntä polvellaan — ja ties miten asia olisi päättynyt, jollei Ingeborg, rintalapsi sylissä, olisi syössyt väliin.
— Älä tee meitä onnettomiksi! huusi hän. Vähän myöhemmin istui Ingeborg tuvassa, Torbjörn puki ylleen, isä asteli taasen edestakaisin ja otti silloin tällöin vähän vettä, mutta hän vapisi niin, että vesi läikähti laitain yli ja polskahti permannolle. Aslakia ei kuulunut sisään ja Ingeborg näytti tekevän lähtöä ulos.
— Pysy sisässä, sanoi Sämund, ikäänkuin ei olisi puhunut hänelle ja
Ingeborg jäi tupaan.
Hetkisen perästä hän kuitenkin itse läksi. Häntä ei kuulunut takaisin. Torbjörn otti kirjansa ja luki lukemistaan, katsettaan kohottamatta, vaikkei tajunnut ainoaakaan lausetta.
Vähän myöhemmin aamupäivällä eli talo vanhassa järjestyksessään, vaikka kaikista tuntui siltä kuin olisi käynyt vieraita. Torbjörn uskalsi nyt ulos ja ensimäisenä hän oven takana tapasi Aslakin, joka oli koonnut kaikki tavaransa kelkkaan; mutta kelkka oli Torbjörnin. Torbjörn tuijotti häneen; sillä hän oli pahan näköinen. Verta oli hyytynyt kasvoille ja läämiytynyt pitkin paikkoja, hän yski ja piteli usein rintaansa. Hetkisen hän ääneti katseli Torbjörniin ja sitte hän antoi tulla: