— Minä tahdon kanssa nähdä! kuului samassa takaapäin — ja Torbjörniä vedettiin jaloista lattialle, niin että hän oli putoamaisillaan; se oli pieni pojan lötkö, joka kiivaasti pyrki hänen paikalleen; hänenkin hiuksensa olivat vaaleat, mutta pörröiset, nenä tylppä. Aslak kyllä oli neuvonut Torbjörnille miten pahoja poikia oli pideltävä kirkossa ja koulussa; Torbjörn nipisti sentähden poikaa takaapäin niin että hän oli huutamaisillaan, mutta pidättyi ja kapusi sensijaan kiireesti alas penkiltä ja kävi kiinni Torbjörnin molempiin korviin. Torbjörn tarttui hänen tukkaansa ja paiskasi hänet alleen; poika ei vieläkään huutanut, vaan puri Torbjörniä reiteen; Torbjörn veti pois jalkansa ja painoi hänen päänsä permantoon. Silloin käytiin kiinni hänen niskaansa ja olkilyhteenä nostettiin hänet maasta. Isä nosti hänet syliinsä.
— Jollemme olisi kirkossa, niin saisit selkääsi, kuiskasi hän poikansa korvaan ja painoi hänen kättään niin että kirveli varpaisiin asti. Hän muisti Synnöven ja katsahti häneen; hän oli paikoillaan, mutta tuijotti niin kummissaan, että Torbjörn alkoi aavistaa tehneensä jotakin oikein hullua. Niin pian kuin hän huomasi Torbjörnin katsahtavan itseensä, kapusi hän alas penkiltä eikä enää näyttäytynyt.
Lukkari tuli ja pappi tuli: Torbjörn kyllä kuunteli ja katseli heitä; ja uudelleen tuli lukkari ja tuli pappi, mutta yhä istui Torbjörn isänsä polvella ja ajatteli: eikö Synnöve nyt katso tänne? Se mies, joka oli vetänyt hänet alas penkiltä, istui jakkaralla kauvempana penkissä ja joka kerta kun hän yritti nousta, tönäsi häntä selkään vanhus, joka kaiken aikaa torkkui, mutta säännöllisesti heräsi, kun hän näytti aikovan nousta.
— Eikö hän nyt katso tänne? ajatteli Torbjörn ja joka punainen nauha, joka jossakin heilahti, muistutti Synnöven nauhoja ja jok'ainoa korea kuva vanhassa kirkossa oli juuri niin suuri tai hiukan pienempi kuin hän. Nytpä hän nostikin päätään; mutta veti sen, heti pojan nähtyään, totisena takaisin. — Lukkari tuli ja pappi tuli vielä kerran, sitte soitettiin ja noustiin. Isä puhui taasen vaaleatukkaisen miehen kanssa, he astelivat yhdessä naisten penkille, jossa niinikään jo oli noustu. Ensimäisenä astui sieltä vaalea nainen, joka hymyili miehensä lailla, vaikka vähemmin; hän oli aika pieni ja kalpea ja talutti Synnöveä. Torbjörn meni suoraan Synnöveä kohti; mutta tyttö pakeni kiireesti, kiertäen äitinsä hametta.
— Anna minun olla! sanoi hän.
— Tämä poika varmaan ei ennen ole ollut kirkossa, sanoi vaalea vaimo ja laski kätensä Torbjörnin päälle.
— Ei ole, sentähden hän tappeleekin, kun ensi kertaa on kirkossa, sanoi Sämund.
Torbjörn katsahti häpeissään vaimoon ja sitte Synnöveen, joka näytti entistä vakavammalta. Kaikki astuivat ulos kirkosta, — vanhemmat puhellen keskenään, mutta Torbjörn Synnöven perässä, joka likistyi likemmä äitiään joka kerta kun Torbjörn tuli likelle. Toista poikaa ei enään näkynyt. Kirkonmäellä he seisahtuivat ja joutuivat pitempään keskusteluun. Torbjörn kuuli usein mainittavan Aslakia ja kun hän pelkäsi, että samalla puhuttaisiin hänestäkin, vetäytyi hän kauvemma.
— Ei sinun tarvitse kuunnella tätä, sanoi äiti Synnövelle; — mene nyt vähän pois, lapseni; mene pois, sanon minä!
Synnöve totteli vitkalleen. Torbjörn tuli nyt likemmä, katseli
Synnöveä ja Synnöve häntä ja pitkän aikaa he vaan katselivat toisiaan.
Vihdoin virkkoi Synnöve: