TOINEN LUKU.
Ajatuksissaan sijoittaa talonpoika aina kirkon korkealle paikalle ja yksikseen. Se on rauhoitettu paikka, sen ulkopuolella haudan juhlallisuus, sisäpuolella messun hyminä. Se on ainoa rakennus laaksossa, jota hän on koristanut loistolla ja sentähden sen huippu ulottuukin kauemma kuin miltä näyttää. Sen kellot tervehtivät häntä jo kaukaa, kun hän kuulakkana pyhäaamuna suuntaa askeleitaan sitä kohti, ja hän nostaa niille aina lakkiaan, ikäänkuin sanoakseen: kiitos viimeisistä! Hänen ja kellojen välillä on liitto, jota ei kukaan tunne. Jo varhain seisoi hän avoimessa ovessa ja kuunteli kellonsoittoa, kirkkoväen saaton hiljaa liukuessa tietä myöten; isä valmistautui lähtöön, mutta hän itse oli vielä liian pieni. Monet mielikuvat liitti hän silloin tuohon järeään, väkevään ääneen, joka tunnin tai pari hallitsi tunturien seutua, kumisten tunturilta tunturille; mutta tämä mielikuva oli niistä eroittamaton; puhtaat, uudet vaatteet, naiset parhaissaan, suitut hevoset ja kiiltävät valjaat.
Ja kun ne sitte kerran sunnuntaina kumisevat hänen omalle onnelleen, kun hän ihkasen uusissa, mutta liian suurissa vaatteissa astelee isänsä rinnalla ja ensi kertaa pääsee kirkkoon, silloin niissä vasta on riemua! Silloin avautukootkin kaikki ovet näyttämään hänelle mitä on tulossa! Ja kotimatkalla, kun ne vielä järeinä pauhaavat pään päällä, sävelissään kiikutellen virsiä, messuja ja saarnan sanoja, joita silmännäkemät: alttaritaulu, ihmisten puvut ja ihmiset, vilauksina seuraavat — silloin kaartavat ne kerta kaikkiaan katon tälle yhteisvaikutelmalle ja vihkivät virkaansa sen pienemmän kirkon, jota hän tästä puoleen säilyttää sisimmässään.
Vähän vanhempana pitää hänen lähteä tuntureille paimeneen; mutta kun hän kauniina, kastekiiltoisena sunnuntaiaamuna istuu kivellä, karja kävelee hänen silmiensä alla ja hän kuulee kirkonkellot niiden kalkattimien yli, silloin käy hänen mielensä raskaaksi. Sillä niiden soitossa on laaksoseudun valoa, keveyttä, kutsua, tulee mieleen tuttavat kirkossa, ilo siellä ja vielä suurempi ilo sieltä palattua, hyvä ruoka kotona, isä, äiti, siskot, leikit nurmikolla iloisena pyhäiltana; ja pieni sydän kapinoi rinnassa. Mutta lorun loppu on aina, että kirkonkellothan ne soivat, hän miettii ja löytääkin lopulta virrenpätkän, jonka muistaa; sen hän veisaa kädet ristissä, silmä painuneena laaksoa katselemaan; lukee sitte pienen rukouksen, hypähtää pystyyn, on taas iloinen ja toitottaa torveen niin että tunturit kumisevat.
Näissä hiljaisissa tunturilaaksoissa puhuu kirkko yhä vielä joka ikäluokalle omaa kieltään ja tarjoaa omaa katsottavaansa joka silmälle; paljon on voitu rakentaa väliin, mutta ei mitään yläpuolelle. Täysi-ikäisenä ja valmiina näyttäytyy se rippilapselle;—sormi pystyssä, puoleksi uhkaavana, puoleksi kutsuvana nuorukaiselle, joka on valinnut valittavansa — hartevana ja väkevänä miehen surulle, — arkana ja lempeänä vanhukselle, jota väsyttää. Keskellä jumalanpalvelusta kannetaan pienet lapset kastettaviksi ja tunnettu asia on, että hartaus tämän toimituksen aikana on suurimmillaan.
Mahdotonta on sentähden kuvata norjalaisia talonpoikia, turmeltuneita tai turmeltumattomia, jollakin lailla joutumasta koskettamaan kirkkoa. Se saattaa tuntua yksitoikkoiselta; mutta se ehkei ole pahin yksitoikkoisuus. Olkoon tämä sanottu yleensä eikä sen kirkkomatkan johdosta, joka tässä seuraa.
Torbjörn iloitsi sekä matkasta että näkemisistään; hänen silmänsä huomasivat tavattoman paljon värejä kirkon edustalla ja hän tunsi sen hiljaisuuden raskauden, joka painoi kaikkia ihmisiä ja kaikkea sisäpuolella ennenkuin jumalanpalvelus oli alkanut; ja vaikkei hän itse huomannut kumartaa päätään rukousta luettaessa, oli se kuitenkin hyvinkin kumarassa, kun hän näki nuo sadat kumartuneet päät. Oltiin virsissä ja kaikki veisasivat kuin yhdestä suusta hänen ympärillään, niin että miltei hirvitti. Hän istui niin mietteissään, että havahti kuin unesta, kun heidän penkkinsä pää hiljaa avautui ja joku astui penkkiin. Virren loputtua ojensi isä miehelle kätensä ja kysyi:
— Mitä kuuluu Päivänkummulle?
Torbjörnin silmät menivät pystyyn; mutta vaikka hän kuinka olisi katsonut, ei tällä miehellä ja noituudella ollut paljonkaan yhteistä. Se oli lempeä, vaaleatukkainen mies, suuret, siniset silmät, korkea otsa ja suora selkä; hän hymyili kun häntä puhuteltiin ja vastasi myöntäen kaikkeen mitä Sämund sanoi, mutta oli muuten harvasanainen.
— Tuolla näet sitte Synnöven, sanoi isä, kumartuen Torbjörnin puoleen, otti hänet polvelleen ja viittasi vastapäätä olevaan naistenpenkkiin. Siellä istui pieni tyttö polvillaan, katselemassa penkin kaiteen yli. Hän oli vieläkin vaaleatukkaisempi kuin mies, niin vaalea, ettei Torbjörn milloinkaan ollut nähnyt vertaa. Hänen myssyssään oli liehuvia punaisia nauhoja, alta pisti esiin valkean keltaisia hiuksia ja hän hymyili Torbjörniä vastaan, niin ettei poika hyvään aikaan voinut katsella muuta kuin hänen valkoisia hiuksiaan. Hänen toisessa kädessään oli korea virsikirja, toisessa kokoonkääritty punakeltainen silkkiliina ja huvikseen läjäytteli hän nenäliinaa virsikirjaa vastaan. Jota enemmän Torbjörn tuijotti, sitä enemmän tyttö hymyili ja nyt tahtoi poikakin polvilleen penkille, kuten tyttö. Sitte tyttö nyökäytti päätään. Poika katseli häneen hetkisen totisena, sitte hän nyökäytti päätään. Tyttö hymähti ja nyökäytti uudelleen; poikakin nyökäytti kerran ja toisen ja kolmannen. Tyttö hymyili, mutta ei enää nyökäyttänyt — ennenkuin hetken perästä, kun poika jo oli sen unohtanut, hän taas nyökäytti.