— Nyt sinä puhut pahasti.
— Niin puhunkin, sanoi Torbjörn ja lisäsi hetken perästä: — mutta se on totta.
Hän istuutui nurmeen ja tuijotti eteensä maahan.
— Minä voin helposti muuttua semmoiseksi jommoiseksi he minua tahtovat. Antaisivat minun olla semmoisena jommoinen olen.
— Lopulta on syy kumminkin sinun.
— Olkoon vaan, mutta heillä on siinä osansa. — Minä sanon: antakoot minun olla rauhassa! huusi hän miltei huutamalla ja katsoi ylös kotkan puoleen.
— Mutta Torbjörn! kuiskasi Ingrid. Hän kääntyi Ingridiin päin ja hymyili.
— Hiljaa, hiljaa, sanoi hän, — kuten sanottu: paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu. — Oletko tänään puhunut Synnöven kanssa?
— Olen; hän on kun onkin jo lähtenyt karjatalolle.
— Tänäänkö?