— Eivät ne saata sinua karsia! sanoi kotka, alentui armollisesti istumaan, pani sävyisästi kokoon siipensä ja puhdisti jotakin kurjaa lampaanverta sulistaan. — Taidan kehoittaa kuningatarta asettumaan tähän; — hänen pitää munia muutamia munia, lisäsi kotka hiljemmin ja katsahti paljaisiin jalkoihinsa, sillä sitä ujostutti, kun mieleen tuli suloisia muistoja noista varhaisimmista kevätpäivistä, jolloin ensi auringonpaiste tekee elävät olennot vallan hulluiksi. Pian se kuitenkin nosti päänsä ja tuijotti höyhenten varjostamien kulmiensa alta ylös mustia revelmiä kohti, eikö kuningatar jo purjehtisi siellä jossakin pilvien tasalla, väsyneenä ja munia täynnä.
Sen tiensä se läksi ja pian eroitti honka kuningasparin kirkasta, sinistä ilmaa vastaan. Siellä ne lensivät korkeimman tunturin tasalla, keskustellen perheasioistaan. Honka oli kun olikin hiukan levoton; sillä vaikka se arvonsa tunsikin, oli se sentään niin uljasta saada kiikuttaa kotkaperhettä. Ne laskeutuivat molemmat alas ja suoraan hongan luo! Ne eivät puhuneet mitään, mutta rupesivat kokoamaan risuja. Honka levittelihe, jos mahdollista, vieläkin enemmän — sitä ei kukaan voinut estää.
Mutta muussa metsässä syntyi kauhea hälinä, kun puut näkivät mikä kunnia oli tapahtunut suurelle hongalle. Siellä oli muitten muassa pieni, soma koivu, joka katseli kuvaansa lammessa ja luuli voivansa odottaa hiukan rakkautta harmaankirjavalta västäräkiltä, jonka oli tapana nukkua päivällisunensa sen oksilla. Koivu oli lähettänyt tuoksuaan suoraan västäräkin nokkaan, liimannut hyönteisiä lehtiinsä, jotta niitä olisi helppo saada kiinni; ja vihdoin oli se kesken kuumuutta oksistaan taivuttanut kokoon pienen majan, joka sisäpuolelta oli peitetty tuoreilla lehdillä, niin että västäräkki todella oli asettumaisillaan sinne kesäksi. Nyt oli kotka asettunut suureen honkaan ja västäräkin täytyi poistua. Siinä sitä oli surua. Västäräkki lauleli ja viserteli lähtövirsiä, mutta ihan hiljaa, jottei kotka huomaisi.
Yhtä huonosti kävi muutamien varpusten. Ne olivat tiheikössään pitäneet niin kauheaa elämää, ettei rastas, joka asusteli likeisessä saarnissa, koskaan päässyt nukkumaan oikeaan aikaan ja se suuttui pahanpäiväisesti ja nosti melun. Vakava tikka naapuripuussa oli nauranut niin, että oli ollut tipahtamaisillaan puustaan. Mutta samassa näkivät ne kotkan hongassa! ja rastas ja varpuset ja tikka ja kaikki mikä lentämään kykeni, sai siivet alleen ja läksi lentoon suinpäin, oksien ylitse ja oksien alatse. Lentäessään mukisi vielä rastas, ettei hän tästäpuoleen vuokraa kesäasuntoa varpusten läheisyydessä.
Ja niin oli metsä jäänyt keskelle iloista auringonpaistetta hyljätyksi ja mietteisiinsä. Sen piti ammentaa koko ilonsa suurelta hongalta, mutta se oli laihaa iloa. Metsä kumarteli peloissaan joka kerta kun pohjatuuli huokui, honka piiskasi ilmaa väkevin oksin ja kotka kierteli sitä tyynenä ja mahtavana, ikäänkuin ei olisi ollut kysymystä kuin tuulenpuuska pahasesta, joka toi metsästä jotakin kurjaa suitsutusta. Mutta koko hongan heimo iloitsi. Yksikään ei ajatellut, ettei sinä vuonna saanut kiikuttaa oksillaan linnunpesää. "Pois tieltä!" sanoivat ne, "me olemme sukua!"
— — — Mitä sinä täällä ajattelet? kysyi Ingrid ja astui hymyillen pensaitten takaa, joiden oksia käänteli syrjään.
Torbjörn nousi.
— Paljonhan sitä ihmisen mieleen mahtuu, sanoi hän ja katsahti uhkamielin puitten päällitse. — Muuten ne tähän aikaan puhuvat liikoja näillä mailla, lisäsi hän, pyyhkäisten tomua vaatteistaan.
— Mitä sinä kanssa aina välität ihmisten puheista?
— No niin, en minä oikein tiedä; — mutta — ihmiset eivät vielä koskaan ole sanoneet sellaista, joka ei olisi ollut mielessäni, vaikkei siitä ole tullut tekoa.