— En, vastasi Synnöve kiireesti.
Sen enempää ei asiasta enää puhuttu.
Koska hän oli paikkakunnan rikkain tyttö, seurasivat häntä ikävöivät katseet, kun hän kulki kirkonmäellä — se oli nimittäin ainoa paikka missä hänet näki, paitsi kotia, sillähän ei käynyt missään tansseissa tai huveissa, vanhemmat kun olivat heränneitä. Torbjörn istui ihan vastapäätä häntä kirkonpenkissä, mutta he eivät koskaan puhelleet, mikäli ihmiset saattoivat huomata. Sen verran jokainen kuitenkin oli tietävinään, että heidän välillään mahtoi olla jotakin, ja kun eivät he seurustelleet keskenään kuten laakson muut nuoret rakastuneet, ruvettiin heistä puhumaan yhtä ja toista. Torbjörniä ikäänkuin ei enään siedetty. Hän tunsi sen itsekin; sillä hän käyttäytyi kun käyttäytyikin rajusti, kun väkeä oli koolla, kuten tansseissa ja häissä; ja tapahtuihan sellaistakin, että hän tappelussa antoi tulla aika lailla. Mutta ne tilaisuudet vähenivät sitä myöten kuin opittiin tuntemaan kuinka väkevä hän oli; sentähden Torbjörn aikaiseen tottui siihen, ettei kukaan paljon saanut olla hänen tiellään.
— Nyt sinä olet päässyt oman kätesi varaan, sanoi Sämund, hänen isänsä. — Huomaa sentään vielä, että minun käteni ehkä on väkevämpi kuin sinun.
Syksy ja talvi kului, kevät tuli, mutta vieläkään eivät ihmiset tietäneet mitään varmaa. Huhut levittivät niin innokkaasti tietoa Synnöven jakamista rukkasista, että näytti miltei siltä kuin hän saisi kulkea yksikseen. Ingrid häntä kuitenkin seurasi; sillä heidän piti tänä vuonna yhdessä lähteä karjatalolle. Päivänkumpulaiset olivat nimittäin ostaneet osan Kuusiston karjakartanosta. Torbjörn siellä tuntureilla lauleli, sillä hän oli heitä varten panemassa kuntoon yhtä ja toista.
Eräänä päivänä illansuussa, kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, istuutui hän miettimään kaikellaisia asioita. Sitä hän pääasiallisesti ajatteli, mistä paikkakunnalla puhuttiin. Hän paneutui selälleen punaisenruskeaan kanervikkoon, ja tuijotti, kädet pään alla, taivasta, joka paistavan sinisenä kaartui tiheitten puunlatvojen takana. Vihreät lehvät ja havunneulat valuivat väräjävänä virtana sineen ja mustanpuhuvat oksat viilsivät siihen kummallisia, villejä kuvioita. Itse taivas näkyi vaan, kun lehti lehahti syrjään; etäämpänä, niiden latvojen välitse, jotka eivät ulottuneet yhteen, kulki se leveänä virtana, tehden oikullisia käänteitä ja katosi kaukaisuuteen. Tämä pani Torbjörnin mielen toiseen vireeseen ja hän rupesi ajattelemaan mitä näki. — —
— — Taas hymyili koivu tuhansin silmin kuusta kohti, petäjä seisoi sanattoman ylenkatseellisena ja tuijotti neuloinensa joka suunnalle; sillä sitä myöten kuin ilma lämpeni, virkosi sairas puu toisen perästä, ne hölmähtivät ilmaan ja pistivät tuoreet lehvänsä suoraan petäjän nenään.
— Muistattekos missä te olitte talvella? kysyi petäjä, löyhytteli itselleen viileyttä ja hikoili pihkaa kauheassa kuumuudessa. — On se ihan hullua! — näin pohjoisessa — hyi!
Mutta sitte siellä oli vanha, harmaapää honka, joka katseli yli kaikkien muiden puiden ja joka osasi taivuttaa runsassormisen oksan miltei kohtisuoraan alas ottamaan rohkeaa vaahteraa pisimmästä hiussuortuvasta, niin että se värisi polviin asti. Tätä sylenpaksuista honkaa olivat ihmiset karsineet, aina ylemmä ja ylemmä, kunnes se kerran kyllästyneenä ja suuttuneena, äkkiä rupesi sysäämään latvaansa niin korkealle, että hento kuusi sen rinnalla pelästyneenä kysyi, eikö se ensinkään muistanut talven myrskyjä.
— Enkö minä niitä muista? sanoi honka ja antoi pohjatuulen kanssa yhdessä sitä niin korville, että se oli menettämäisillään ryhtinsä, ja onhan sitä siinäkin. Roteva, mustanpuhuva honka oli polkenut maahan niin mahtavan jalan, että varpaat pistivät esiin kuuden kyynärän päästä ja olivat kuitenkin paksummat kuin selja paksuimmalta paikaltaan. Tämän kuiskasi selja eräänä iltana kainosti humalalle, joka rakastuneena kiertyi ylös sen vartta pitkin. Parrakas honka tiesi mahtinsa ja julisti ihmisille, työntäen oksan toisensa perästä vapaaseen ilmaan: "karsikaa nyt minua, jos voitte!"