— Raukka on väsynyt, ajatteli Torbjörn; — tässä täytyy olla mies auttamassa, jatkoi hän ajatuksiaan ja ryhtyi työhön.
Hänen ei ollut vähääkään uni, hänestä ei mikään työ ikinä ollut luistanut niin keveästi. Hän muisti miten kukat olivat istutettavat, muisti myöskin miten pappilan puutarhassa oli ja sovitteli toiset toistensa lomiin. Yökin kului, mutta hän ei sitä huomannut, tuskin levähtämättä sai hän lavan lapioiduksi, kukkaset maahan, istutti jonkun uudelleenkin, saadakseen lavan kauniimmaksi ja vähäväliin katsahti hän ikkunaan eikö joku häntä kuitenkin huomaisi. Mutta ei siellä, enempää kuin muuallakaan, näkynyt ketään, eikä hän kuullut edes koiran haukahtavankaan, ennenkuin kukko rupesi laulamaan ja herätti metsän linnut, jotka toinen toisensa perästä rupesivat laulamaan "hyvää huomenta". Tasoittaessaan ympäröivää maata muisti hän Aslakin kertomat sadut ja miten hänkin kerran oli uskonut Päivänkummulla asuvan noitia ja peikkoja. Hän katsahti yliskamarin akkunaan ja hymähti ajatellessaan, mitä Synnöve nyt aamulla mahtanee miettiä. Oli tullut ihan valoisaksi, linnut pitivät jo hirmuista melua. Hän hypähti sentähden aidan yli ja riensi kotiin. Nyt ei vaan kukaan pääsisi sanomaan, että hän oli käynyt istuttamassa kukkia Synnöve Päivänkummun puutarhaan.
KOLMAS LUKU.
Pian liikkui paikkakunnalla kaikkinaisia puheita, mutta kukaan ei varmuudella tietänyt mitään. Torbjörniä ei enään rippikoulun päätyttyä nähty Päivänkummulla ja sitä eivät ihmiset mitenkään jaksaneet käsittää; Ingrid sensijaan kävi siellä usein; Synnöve ja hän kävelivät usein mielellään metsässä.
— Älkää viipykö liian kauvan, huusi äiti heidän jälkeensä.
— Emme! vastasi Synnöve — eikä tullut kotiin ennenkuin illansuussa.
Molemmat kosijat ilmaantuivat taas.
— Hän saa itse päättää asiansa, sanoi äiti ja samaa mieltä oli isä.
Mutta kun Synnöve vietiin syrjään ja häneltä kysyttiin, saivat he kiellon. Ilmoittautui muitakin kosijoita, mutta kukaan ei kuullut, että he onnellisina olisivat palanneet Päivänkummulta. Kerran kun Synnöve ja äiti yhdessä seisoivat pesemässä maitokehloja, kysyi äiti, ketä hän oikein ajatteli. Kysymys tuli niin äkkiä, että Synnöve punastui.
— Oletko antanut jollekin lupauksen? kysyi äiti taas ja katseli häneen tutkivasti.