— Et sinä yksin voi tehdä sitä, sanoi vieras herra ja sitä Torbjörn jäi ajattelemaan.
Kun Synnöve tuli toisten luo, osoittivat he hänelle vieläkin suurempaa kunnioitusta kuin tavallisesti; mutta Synnöve meni Ingridin luo, tervehti häntä ystävällisesti ja pyysi häntä mukaansa nurmikolle, sinne he istuutuivat; sillä he eivät pitkään aikaan olleet oikein puhelleet. Torbjörn jäi toisten joukkoon katselemaan Synnöven hienoja ulkolaisia kukkia.
Tänäpänä läksi Synnöve samaan aikaan kuin muut.
— Ehkä minä saan kantaa sinulle nämä kukkaset, sanoi Torbjörn.
— Ole hyvä, vastasi hän ystävällisesti, mutta katsomatta Torbjörniin, otti Ingridiä kädestä ja läksi edelle. Päivänkummun alla hän pysähtyi ja sanoi Ingridille hyvästi.
— Kyllä minä tämän matkan itse kannan ne, sanoi hän ja otti kopan, jonka Torbjörn oli laskenut maahan.
Kaiken matkaa oli Torbjörn aikonut tarjoutua istuttamaan hänelle kukkasia, mutta nyt hän ei tullut sitä tehneeksi, sillä Synnöve kääntyi niin kiireesti menemään. Mutta sitte hän ei saanut mielestään sitä, että hänen olisi pitänyt auttaa häntä istuttamaan kukkaset.
— Mistä te puhutte, kun olette kahden? kysyi hän Ingridiltä.
— Emme mistään.
Niin pian kuin toiset olivat panneet levolle, puki Torbjörn uudelleen ylleen ja läksi ulos. Ilta oli kaunis, tyyni ja tuuleton, taivasta peitti ohut, siniharmaa pilvikerros, joka siellä täällä oli revennyt, ikäänkuin joku olisi katsellut tummasta sinestä kuin silmästä. Ei ketään näkynyt taloissa eikä kauvempanakaan; mutta kaikkialla nurmessa vikisivät heinäsirkat, oikealla kaihersi ruisrääkkä ja vasemmalta vastasi toinen, sitte rupesi nurmesta kuulumaan sellaista soittoa, että nuorukainen luuli kokonaisen saaton tulevan perässään, vaikkei hän nähnyt ketään. Metsä kävi siniseksi ja tummui tummenemistaan tunturiharjoja kohti, lopulta käyden suureksi sumumereksi. Mutta metsän sisästä kuuli hän teeren kuhertavan ja vihertelevän, yksinäisen kissapöllön huutavan ja kosken laulavan vanhaa, vakaata lauluaan voimakkaammin kuin konsanaan — nyt kun kaikki oli asettunut hiljaa kuuntelemaan. Torbjörn katseli Päivänkummulle päin ja läksi kulkemaan. Hän poikkesi tavalliselta tieltä, astui suoria polkuja ja seisoi pian Synnöven pienessä puutarhassa, joka oli saman yliskamarin ikkunan alla missä hän nukkui. Torbjörn kuunteli ja tähysteli, mutta kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Silloin hän rupesi katsomaan työkaluja ja löysikin todella sekä lapioita että talikon. Yhtä lavaa oli lapioitu; pieni kulma vain oli valmistunut, mutta siihen oli jo istutettu kaksi kukkaa, tietysti sitä varten, että näkisi miltä näyttää.