— Kuka sitä tietää mitä muut sallivat!
— Kyllä sinä sen tiedät.
— Itse hän ei kuitenkaan sano mitään.
— Kuinka sinä voit noin puhua! sanoi Ingrid, katsahti häneen vihaisesti, nousi ja katsoi taakseen.
Torbjörn viskeli tikunpalaset menemään, pisti puukon tuppeen ja kääntyi sisareensa päin:
— Kuule — minä olen kyllästynyt tähän kaikkeen. Ihmiset vievät kunnian sekä minulta että tytöltä siksi, ettei välimme ole selvä. Ja toiselta puolen — enhän minä voi edes käydä Päivänkummulla — siksi etteivät vanhemmat minua kärsi, hänen sanojensa mukaan. Minä en saa käydä häntä tervehtimässä kuten muut pojat käyvät tyttöjensä luona, koska hän muka on pyhiä!
— Torbjörn! sanoi Ingrid hiukan levottomana, mutta Torbjörn jatkoi:
— Isä ei tahdo puuttua asiaan. "Jos sinä hänet ansaitset, niin sinä hänet saat!" sanoo hän vaan. Toiselta puolen vaan puhutaan ja puhutaan — eikä toiselta puolen anneta takaisin. Niin, enhän minä edes tiedä, onko tyttö…
Ingrid karkasi ylös, pani kätensä hänen suulleen ja katsahti taakseen. Pensastoa siellä taasen työnnettiin syrjään ja pitkä, solakka tyttö tuli hehkuvan kuumana näkyviin. Se oli Synnöve.
— Hyvää iltaa! sanoi hän.