Ingrid katsoi Torbjörniin, ikäänkuin sanoakseen: siinä näet! Torbjörn katsoi Ingridiin, ikäänkuin sanoakseen: sitä ei sinun olisi pitänyt tehdä! Kumpikaan ei katsonut Synnöveen.
— Kai minä hiukan saan istuutua; olen tänään käynyt niin paljon.
Ja hän istuutui. Torbjörn käänsi päätään katsoakseen istuutuiko hän kuivaan paikkaan. Ingridin silmät olivat livahtaneet Kuusistoon päin ja äkkiä hän huutamaan:
— Voi, voi sentään! Kaunikki on päässyt irti ja kävelee uutispellossa. Senkin pahus! Entä onko tuo Mansikki? Ei, ei tämä käy laatuun; kyllä meidän pian on päästävä karjakartanolle!
Ja tyttö juoksemaan alas mäkiä. Ei hän edes sanonut hyvästikään.
Synnöve nousi paikalla ylös.
— Joko sinä lähdet? kysyi Torbjörn.
— Jo, vastasi Synnöve, mutta jäi paikoilleen.
— Voithan sinä vähän odottaakin, virkkoi Torbjörn, päin katsomatta.
— Toisen kerran, vastasi Synnöve hiljaa.
— Siihen voi olla pitkä aika.