Synnöve katsoi häneen; hänkin katsoi nyt Synnöveen; mutta kului vähän aikaa ennenkuin he pääsivät alkuun.
— Istu nyt taas, sanoi Torbjörn hiukan hämillään.
— En minä…, vastasi tyttö ja jäi seisomaan. Torbjörn tunsi vihansa nousevan, mutta samassa teki Synnöve jotakin odottamatonta; hän astui askeleen eteenpäin, painui hänen puoleensa, katsoi häntä silmiin ja sanoi hymyillen:
— Oletko minulle suuttunut?
Ja kun Torbjörn katsoi häneen, näki hän hänen itkevän.
— En, vastasi Torbjörn, tulipunaisena kasvoiltaan.
Hän ojensi kätensä, mutta Synnöve ei sitä huomannut, silmät kun olivat kyyneliä täynnä, ja hän veti sen takaisin. Vihdoin sanoi hän:
Kuulitko sinä sen?
— Kuulin, vastasi tyttö, nosti katseensa ja hymyili; silmissä oli entistä enemmän kyyneliä; Torbjörn ei tietänyt mitä sanoa ja tehdä.
— Olen taitanut olla paha, pääsi häneltä.