Hän sanoi sen hyvin lauhasti; Synnöve loi katseensa maahan ja kääntyi poispäin.
— Älä tuomitse asioita, joita et tunne. Synnöve sanoi sen tukahtunein äänin ja Torbjörnin tuli paha olla. Hän tunsi olevansa kuin mikäkin poikaviikari ja sanoi paremman puutteessa:
— Anna anteeksi minulle.
Mutta silloin purskahti tyttö itkemään. Sitä ei Torbjörn saattanut katsella, vaan pani kätensä hänen ympärilleen ja kumartui hänen puoleensa.
— Oikeinko sinä minusta pidät, Synnöve?
— Oikein, nyyhkytti Synnöve.
— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? Synnöve ei vastannut.
— Mutta se ei tee sinua onnelliseksi? toisti Torbjörn.
Synnöve itki entistä rajummin ja koetti irtaantua.
— Synnöve! sanoi Torbjörn ja painoi häntä lujemmin syliinsä.