Synnöve nojautui häneen ja itki kovasti.
— Puhutaan nyt, sanoi Torbjörn ja auttoi hänet istumaan kanervikkoon; itse hän istuutui hänen rinnalleen. Synnöve kuivasi silmänsä ja koetti hymyillä; mutta se ei tahtonut onnistua. Torbjörn piteli hänen kättään ja katseli häntä silmiin.
— Kultani, miksen minä saa tulla Päivänkummulle?
Tyttö vaikeni.
— Etkö koskaan ole pyytänyt? Tyttö vaikeni.
— Mikset ole pyytänyt? kysyi Torbjörn ja veti hänen kättään likemmä itseään.
— En uskalla, vastasi Synnöve ihan hiljaa. Torbjörn synkkeni, veti toista jalkaa ylemmä, nojasi kyynärpään polveen ja laski pään kätensä varaan.
— — — Jos tätä menoa mennään, niin en minä kai koskaan joudu sinne, sanoi hän vihdoin.
Vastauksen asemasta rupesi Synnöve nyhtämään kanervia maasta.
— Olenhan minä tehnyt paljon — joka olisi voinut olla tekemättä. — — Mutta pitäisihän minulle voida antaa vähän anteeksikin. — — En ole paha — siinä hän hiukan pysähtyi — ja minä olen vielä niin nuori — vähän yli kahdenkymmenen; — — hän ei heti saanut jatketuksi. —Mutta jos joku oikein minusta pitäisi, sanoi hän sitte, — niin sen täytyisi…