— Menetkö? kysyi Sämund, mustana muodoltaan.
— En.
NELJÄS LUKU.
Kuusiston karjakartano oli kauniilla paikalla, sieltä saattoi nähdä koko seudun, ensinnä Päivänkummun moniväristen metsiensä ympäröimänä ja sitte muut talot metsäseppeleen keskellä, joka teki, että olisi luullut vihreää nurmikkoa ja sen keskellä olevia rakennuksia rauhoitetuksi alaksi, joka väkivalloin on riistetty sydänmaasta. Kuusiston karjakartanolta saattoi laskea 14 taloa; Kuusiston talosta ei näkynyt kuin kattoja ja mitäkin vain karjakartanon äärimmäiseltä kukkulalta. Usein jäivät tytöt kuitenkin katselemaan piipuista nousevaa savua…
— Nyt keittää äiti päivällistä, sanoi Ingrid, — tänään on suolalihaa ja silavaa.
— Kuuleppas, tuolla huudetaan miehiä, sanoi Synnöve; — missähän työssä ne tänään ovat?
Ja heidän silmänsä seurasivat savua, joka iloisena nousi ylös puhtaaseen, aurinkoiseen ilmaan, mutta pian laiskistui, jäi miettimään — ja valui sitte leveäksi vyöksi metsän päälle, oheni siinä ohenemistaan, kunnes liehui hienona harsona ja lopulta miltei hävisi näkymättömäksi. Monellaiset ajatukset siinä nousivat mieleen ja liitivät yli seudun. Sinä päivänä ne olivat Pohjamäellä. Häistä oli kulunut pari päivää; mutta koska niitä piti juotaman kuusi päivää, kuului vieläkin silloin tällöin laukauksia ja voimakkaimpia huutoja karjakartanolle asti.
— He pitävät hauskaa, sanoi Ingrid.
— En minä heitä kadehdi, sanoi Synnöve ja otti kutimensa.
— Olisi se sentään mukavaa olla siellä, sanoi Ingrid, joka istua kyykytti katsomassa talolle päin; siellä kulki ihmisiä edestakaisin rakennusten lomitse — toiset aitoille päin, missä kai katetut ruokapöydät olivat, toiset kauvemma, parittain ja toverillisesti keskustellen.