Poika kävi koko ruumiiltaan polttavan kuumaksi; äiti oli kuullut kaikki. Hän karkasi alas pöydältä, jolla oli istunut, meni ulos, viskautui maahan ja tahtoi ikäänkuin kaivautua maan sisään. Hän ei saanut rauhaa, nousi ja pakeni etäämmä. Hän meni ladon ohi ja sen takana istui äiti neulomassa hienoa, uutta paitaa juuri hänelle. Tavallisesti hän näin ommellessaan veisasi virttä; mutta tällä kertaa häh ei veisannut. Ei hän myöskään itkenyt, hän vain ompeli. Mutta nyt ei Arne enään voinut kestää; hän heittäytyi maahan äidin eteen, katsoi häntä silmiin ja itki niin että ruumis hytki. Äiti päästi työn helmaansa ja otti hänen päänsä käsiensä väliin.
— Arne raukka, sanoi hän ja painoi päänsä hänen päätään vastaan. Poika ei yrittänytkään sanoa mitään, itki vaan katkerammin kuin koskaan ennen oli itkenyt. — Kyllä minä tiesin, että sinä pohjaltasi olet hyvä, sanoi äiti ja silitteli hänen hiuksiaan.
— Äiti, älä kiellä, kun minä nyt pyydän! sai hän ensinnä suustaan.
— Tiedäthän, etten sitä tee, vastasi äiti.
Arne koetti hillitä itkuaan ja sammalsi vihdoin, pää äidin helmassa:
— Äiti — laula minulle jotakin!
— Rakkaani, enhän minä osaa, sanoi äiti hiljaa.
— Äiti, laula minulle jotakin, rukoili poika, — muuten en usko, että koskaan enään saan katsoa sinun silmiisi.
Äiti silitti hänen hiuksiaan, mutta vaikeni.
— Äiti, laula, laula, kuuletko! Laula! kerjäsi poika, — taikka minä menen niin kauvas, etten enään koskaan tule kotiin.