— Kuinka hän voi? kuiskasi Synnöve.
Ingrid muisti nyt kaikki tyyni ja alkoi ruveta pukeutumaan, jottei hänen heti tarvitsisi käydä vastaamaan. Mutta Synnöve istuutui sängynlaidalle, pyysi häntä pysymään vuoteessa ja toisti kysymyksensä.
— Nyt hän voi paremmin, sanoi Ingrid kuiskaten, — minä tulen pian ylös sinun luoksesi.
— Rakas Ingrid, älä salaa minulta mitään, sinä et voi sanoa minulle mitään niin pahaa, etten olisi ajatellut sitä pahemmaksi.
Ingrid koetti yhä säästää häntä, mutta Synnöven pelko kiiruhti asiaa eikä kiertoteihin enään ollut aikaa. Kysymykset tehtiin kuiskaten ja kuiskaten annettiin vastaukset; ympärillä vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa kävivät kysymykset ja vastaukset vieläkin totisemmiksi. Hetki oli niitä juhlallisia, jolloin ihminen uskaltaa katsoa kovintakin totuutta silmiin. Sen he kumpikin olivat saavinaan selville, että Torbjörnin syy tällä kertaa oli pieni ja ettei hänen puoleltaan tullut mitään hänen ja sen myötätuntoisuuden väliin, millä he häntä ajattelivat. He itkivät molemmat pidättelemättä, mutta hiljaa ilmoille surunsa. Synnöve itki kuitenkin enemmän, hän istui aivan lyyhistyksissään sängynlaidalla. Ingrid koetti reipastuttaa häntä muistuttamalla kuinka paljon yhteistä iloa heillä kolmella oli ollut; mutta tässä kävi niinkuin usein käy, että kaikki pienetkin muistot, joita päivänpaiste kultaa, surun päivinä sulavat kyyneliksi.
— Onko hän kysynyt minua? kuiskasi Synnöve.
— Hän ei ole juuri ensinkään puhunut.
Ingrid muisti kirjelipun ja se rupesi painamaan häntä.
— Eikö hän sitte jaksa puhua?
— En tiedä miksei hän puhu; — kai hän sitä enemmän ajattelee.