— Jumala järjestelee usein meidän asioitamme näkymättömällä tavalla; niin hän kai on tässäkin tehnyt.
Ja sitte hän nousi, sillä lehmät ammuivat jo mäellä, kellot kalkattivat, pojat huhuilivat ja koko jono liikkui hitaasti alaspäin, kun lehmät olivat kylläiset ja rauhalliset. Äiti seisoi ja katseli ja pyysi sitte Synnöveä mukaan ottamaan niitä vastaan. Synnöve nousi ja tuli perässä; mutta hitaasti se meni.
Kaarina Päivänkummulle tuli nyt kiire tervehtimään karjaansa. Toinen lehmä tuli toisen perässä ja ne tunsivat emäntänsä ja ammuivat; emäntä taputti lehmiään ja iloitsi nähdessään kuinka ne kaikki olivat lihoneet.
— Niin, niin, sanoi hän, — kyllä Jumala pysyy likellä sitä, joka pysyy likellä häntä.
Hän auttoi Synnöveä ajamaan lehmät navettaan, sillä sinä päivänä ei Synnöve tahtonut saada, mitään käsistään. Äiti ei sanonut siitä mitään, vaan auttoi häntä lypsämisessäkin, vaikka hänen sen takia täytyi viipyä täällä ylhäällä kauvemmin kuin hän oli aikonut. Kun he vielä olivat siivilöineet maidon, rupesi äiti tekemään lähtöä ja Synnöve tahtoi saattaa häntä jonkun matkaa.
— Ei, sanoi äiti, — sinä olet ehkä väsyksissä ja tahdot olla rauhassa, ja hän otti tyhjän vakan, ojensi tytölle kätensä ja lausui, katsoen häneen tiukasti: — minä tulen pian taas katsomaan kuinka sinä täällä jaksat. — Pysy sinä vaan meidän tyttönämme äläkä ajattele muita!
Tuskin oli äiti kadonnut näkyvistä, kun Synnöve rupesi ajattelemaan kuinka hän nopeinten saisi sanaa Kuusistoon. Hän huusi Torbjörnin veljeä; hän aikoi lähettää hänet laaksoon; mutta kun poika tuli, huomasi hän, ettei saanutkaan uskotuksi hänelle asiaansa ja sanoi vaan, ettei ollutkaan mitään asiaa. Silloin hän rupesi ajattelemaan, että lähtee itse. Varmuutta hänen täytyi saada ja Ingrid oli paha, kun ei toimittanut hänelle sanaa. Yö oli aika valoisa eikä talo ollut niin kaukana, ettei hän olisi voinut kulkea sitä matkaa, kun oli sellainen asia. Näitä ajatellessa kerääntyi hänen mieleensä kaikki mitä äiti oli sanonut ja itku rupesi taas nousemaan kurkkuun; mutta silloin ei hän enään viivytellytkään, vaan otti huivin päähänsä ja läksi menemään kiertoteitä, jotteivät pojat huomaisi.
Jota kauvemma hän pääsi, sitä enemmän hän kiirehti ja vihdoin hyppeli hän pitkin polkua niin, että pienet kivet irtaantuivat, vierivät horhiin ja peloittivat. Vaikka hän tiesi, että kivet siellä vaan vierivät, tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin joku olisi ollut likettyvillä ja hänen täytyi pysähtyä kuuntelemaan. Eihän siellä ollut ketään ja hän läksi menemään entistä kiireemmin. Silloin sattui hän pitkällä hyppäyksellä tulemaan suuremmalle kivelle, jonka toinen pää oli pystyssä tiellä, mutta joka nyt irtaantui ja läksi tulemaan hänen ohitseen. Se piti suurta melua, pensaat rytisivät ja Synnöveä peloitti, mutta vielä suuremmaksi hänen pelkonsa kasvoi, kun hän selvästi näki, että joku nousi ja liikkui etäämpänä tiellä. Ensin hän arveli, että se saattoi olla joku metsänpeto ja seisahtui henkeä pidätellen: tiellä-olija seisoi niinikään liikkumattomana. "Ho-i!" kuului samassa. Se oli äiti. Ensi työkseen juoksi Synnöve piiloon. Hyvän aikaa hän sitte istui ja odotti, nähdäkseen oliko äiti tuntenut hänet ja palaisiko hän; mutta ei häntä kuulunut. Sitte Synnöve odotti vieläkin kauvemmin, että äiti ennättäisi pois hänen edeltään. Kun hän vihdoin läksi liikkeelle, asteli hän hitaasti ja likeni pian taloa.
Häntä rupesi taas ahdistamaan, kun hän sen näki, ja ahdistus yltyi jota likemmä hän tuli. Kaikki oli hiljaista, työkalut olivat asetetut pystyyn seinää vastaan, puita oli hakattu ja pantu pinoon, kirves oli lyöty tukkiin. Synnöve astui näiden kaikkien sivu ovelle; siinä hän vielä kerran pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuunteli; mutta mikään ei liikahtanut. Ja siinä seisoessaan ja levottomana miettiessään uskaltaisiko lähteä yliskamariin Ingridin luo, tuli hän ajatelleeksi, että varmaan samallaisena yönä, muutama vuosi sitte, Torbjörn oli käynyt istuttamassa hänen kukkansa. Hän riisui kiireesti kengät jalastaan ja hiipi ylös portaita.
Ingrid pelästyi kovasti, kun hän heräsi ja huomasi Synnöven herättäneen itsensä.