— Niin, minä ajattelen isää, ja sitte vielä — — Ja kyyneleet tyrskähtivät ilmoille entistä vuolaampina.
— Mutta rakas lapseni, mikä sinun oikein on?
— Voi, en minä oikein tiedä … minulle tuli sellainen … entä jos hänelle tällä matkalla tapahtuu jotakin, nyyhki Synnöve.
— Kuinka sinä sellaisia puhut? sanoi äiti. — Mitä hänelle tapahtuisi? — Sileää maantietä kaupunkiin asti!
— Niin, mutta muistakaa … kuinka sen toisen kävi, nyyhki Synnöve.
— Niin, hänen! — mutta eihän isäsi toki ajakkaan kuin hullu. Kyllä hän vahingoittumattomana palaa kotiin, kun Jumala vaan muuten tahtoo pitää kätensä hänen päällään.
Äiti rupesi tekemään johtopäätöksiä tästä itkusta, joka ei tahtonut tauota ensinkään. Äkkiä hän sanoi:
— Maailmassa on paljon suruja, mutta ihminen saa lohduttaa itseään sillä, että niitä voisi olla vieläkin enemmän.
— Se on laiha lohdutus, sanoi Synnöve ja itki kovasti.
Äidillä ei ollut sydäntä sanoa hänelle mitä hän ajatteli. Hän sanoi vaan: