— Ei merkitsekkään.
Synnöve alkoi aavistaa, että asiat mahtavat olla hullusti.
— Onko hän vuoteen omana? kysyi hän.
— Totta kai, on kun onkin. — Sääli vanhempia, niin kunnon ihmisiä. Hyvinhän he ovat hänet kasvattaneetkin, niin ettei Jumala voi heitä mistään soimata.
Synnöve joutui sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tietänyt mitä tehdä.
Äiti jatkoi:
— Hyvä sekin näyttää olevan, ettei kukaan nyt ole häneen sidottu.
Jumala johtaa kaikki parhain päin.
Synnöveä pyörrytti niin, että hän pelkäsi menevänsä alas mäkeä.
— Ei, minä olen aina sanonut isälle: Herra siunaa! olen sanonut, eihän meillä ole kuin tämä ainoa tytär, kai meidän toki pitää hänestä pitää murhe. Mutta isä on kun onkin sellainen vähän pehmeä, vaikka muuten onkin niin kelpo mies; mutta on se siitä hyvä, että hän hakee neuvoa sieltä mistä sitä on saatavissa, nimittäin jumalansanasta.
Mutta kun Synnöve rupesi ajattelemaan isäänsä, kuinka hyvä hän oli, kävi hänen vieläkin vaikeammaksi vastustaa itkua, eikä vastustus tällä kertaa auttanut ensinkään; hän purskahti itkuun.
— Itketkö sinä? kysyi äiti ja katsoi häneen, saamatta nähdä hänen kasvojaan.