Äiti asteli edellä maitoaittaan ja Synnöve hitaasti perässä. Sieltä he sitte kantoivat ulos astioita ja pesivät ne; äiti tarkasteli heidän hommiaan eikä pitänyt niitä ensinkään hullumpina. Hän antoi alituiseen ohjeita ja auttoi tekemään puhdasta ja sillä tavalla kului tunti tai pari. Työn kestäessä oli hän kertonut Synnövelle mitä kotona tehtiin ja kuinka kiire oli ennenkuin isä pääsi matkalle. Sitte hän kysyi muistiko Synnöve illoin, ennen maatapanoa, lukea jumalansanaa.
— Sillä se vaan ei saa unohtua, sanoi hän, — muuten menee työ seuraavana päivänä huonosti.
Saatuaan työn valmiiksi, menivät he nurmikolle ja istuutuivat odottamaan karjaa. Ja heidän istuuduttuaan kysyi äiti Ingridiä ja eikö hän pian palaisi karjakartanolle. Synnöve ei siitä asiasta tiennyt enempää kuin äitikään.
— Niin, kyllä ne ihmiset osaavat olla, sanoi äiti ja Synnöve ymmärsi paikalla, ettei hän tarkoittanut Ingridiä; hän olisi mielellään johtanut keskustelun toisaalle, mutta hän ei uskaltanut. — Sitä, jolla ei ole Herra sydämessä, kohtaa onnettomuus joskus, kun hän sitä vähinten odottaa, sanoi äiti. Synnöve ei sanonut sanaakaan. — Ei, sen minä aina olen sanonut, ettei siitä pojasta tule ihmistä. Raivota nyt sillä tavalla — hyi! — He kyyköttivät molemmat mäellä ja katselivat alas, mutta eivät toisiinsa. — Oletko kuullut kuinka hänen on? kysyi äiti ja katsahti tyttäreensä,
— En, vastasi Synnöve,
— Huonosti hänen kuuluu olevan, sanoi äiti. Synnöven rintaa rupesi ahdistamaan.
— Onko se vaarallista? kysyi hän.
— No niin, kyljessä on puukonpisto; — ja saihan hän muitakin vammoja.
Synnöve tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja kääntyi enemmän pois, jottei äiti häntä näkisi.
— Ei kai se sen enempää merkitse? kysyi hän niin levollisesti kuin ikinä taisi; mutta äiti oli huomannut hänen povensa aaltoilevan ja vastasi sentähden: