— Mitä? sanoi Synnöve ja nosti päätään.
— Missä sinä olet? kysyttiin.
Äiti siellä huutelee, ajatteli Synnöve, nousi ja läksi astumaan karjakartanon pihamaalle päin. Äiti siellä seisoi, toisessa kädessä eväsvakka, toisella varjostaen kasvojaan, ja seurasi häntä silmillään.
— Täälläkö sinä makaat paljaalla maalla! sanoi äiti.
— Minun tuli niin uni, vastasi Synnöve, — että minä hetkeksi paneuduin pitkäkseni enkä tietänytkään ennenkuin olin unessa.
— Sitä sinun pitää varoa, lapseni. — Tässä saat tuliaisia; minä leivoin eilen, kun isä aikoo pitkälle matkalle.
Mutta Synnöve tunsi, ettei äiti ollut tullut sentähden ja hänen mieleensä tuli, ettei hän suotta ollut nähnyt äitiä unessaan. Kaarina — äidin nimi oli Kaarina — oli kuten ennenkin on kerrottu — pieni ja hentokasvuinen, hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät, jotka vilkkaina liikkuivat päässä. Puhuessaan hän hiukan hymyili, mutta vaan puhuessaan vieraitten kanssa. Nyt olivat hänen kasvonsa käyneet hyvin teräviksi, hänen liikkeensä olivat rivakat ja hänellä oli aina kiire. — Synnöve kiitti tuliaisista, avasi kannen ja katsoi mitä vakassa oli.
— Tee se toisen kerran, sanoi äiti; — huomasin tuossa, etteivät pyttysi vielä ole pestyt; se sinun, lapseni, täytyy tehdä ennenkuin asetut lepäämään.
— Enhän minä muuta kuin tänään.
— Tule nyt, niin autan sinua, koska kerran olen täällä, sanoi äiti ja rupesi panemaan ylös helmojaan. — Sinun täytyy tottua järjestykseen, olit sitte minun silmieni alla taikka et.