— Anna tämä Synnövelle, kun hänet ensi kerran tapaat.

Kun Ingrid oli lukenut mitä lippuun oli kirjoitettu, kääntyi hän poispäin itkemään; sillä lippuun oli kirjoitettu:

Kunnioitetulle neiti Synnöve Päivänkummulle!

Kun olet lukenut nämä rivit, saa meidän välimme olla lopussa. Sillä minä en ole sinulle sallittu. Jumala olkoon meidän molempien kanssa.

Torbjörn Sämundinpoika Kuusisto.

KUUDES LUKU.

Synnöve oli saanut tietää asian päivää senjälkeen kun Torbjörn oli ollut häissä. Hänen nuorempi veljensä oli tullut karjakartanolle tuomaan sanaa; mutta Ingrid oli juuri hänen mennessään saanut häntä etehisessä kiinni siivestä, ja hän oli sanonut hänelle mitä Synnövelle oli kerrottava. Synnöve ei siis tietänyt enempää kuin että Torbjörn oli ajanut kuorman kumoon ja että hänen oli pitänyt mennä Pohjamäelle hakemaan apua; että hän ja Nuutti olivat riitaantuneet ja että Torbjörn oli vähän loukkaantunut; hän oli makuulla, mutta ei ollut mitään vaaraa. Tämä sanoma suututti Synnöveä enemmän kuin suretti. Ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Torbjörn oli luvannut niin lujasti ja nyt hänen kuitenkin piti käyttäytyä niin, että vanhemmat taas saivat sanomisen syytä. Mutta ei tässä nyt kuitenkaan eroa tule, ajatteli Synnöve.

Karjakartanolle ei usein kulkenut sanoja ja sentähden kesti kauvan ennenkuin Synnöve sai toisia tietoja. Epätietoisuus painoi raskaasti hänen mieltään ja kun ei Ingridiäkään kuulunut, mahtoivat asiat olla hullusti. Ei hänen tehnyt mieli laulaa karjaa kotiin illoin, kuten hän ennen oli tehnyt, eikä hän öisin tahtonut saada unta, kun Ingrid oli poissa. Tästä johtui, että häntä päivisin väsytti eikä mieli siitä suinkaan käynyt keveämmäksi. Hän hommasi ja hääräsi, pesi punkkia ja pyttyjä, teki juustoa ja pani maitoa viiliksi, mutta hänen työnsä oli ilotonta ja Torbjörnin nuorempi veli ja eräs toinen poika, jonka hänen kanssaan piti käydä paimenessa, luulivat nyt saaneensa varmat merkit, että Synnöve ja Torbjörn olivat joissakin väleissä ja siitä asiasta riitti heillä paimenessa ollessa paljon puhumista.

Iltapäivällä, kahdeksantena päivänä siitä kun Ingrid oli noudettu kotiin, tuntui Synnöven mieltä painavan pahemmin kuin milloinkaan. Sellainen aika oli kulunut ilman mitään tietoja. Hän heitti työnsä ja istuutui katselemaan kylää, koska se oli kuin mikäkin seura eikä hän nyt tahtonut olla yksin. Siinä istuessa rupesi häntä väsyttämään, hän päästi pään painumaan käsivarrelleen ja meni paikalla uneen; mutta päivä poltti ja uni oli levotonta. Hän oli olevinaan Päivänkummulla, siinä ylistuvassa, missä hänen tavaransa olivat ja missä hänen oli tapana nukkua; puutarhasta nousi suloinen tuoksu, mutta ihan toisellainen kuin se, mihin hän oli tottunut, melkein kuin kanervan tuoksu. Mitenkä se on sellainen? ajatteli hän ja pisti päänsä ulos avoimesta ikkunasta. Torbjörn seisoikin puutarhassa istuttamassa kanervia! "Mutta rakas ystävä, miksi sinä tuota teet?" kysyi hän. "Voi, eivät ne kukkaset tahdo kasvaa", sanoi Torbjörn ja hommaili hommailemistaan puutarhassa. Synnöven rupesi käymään kukkia sääli ja hän pyysi Torbjörniä tuomaan ne ylös kamariinsa. "Kyllähän minä sen teen", vastasi hän ja sitte hän keräsi ne käsiinsä ja läksi niitä tuomaan; mutta ei Synnöve istunutkaan kamarissa, sillä Torbjörn pääsi tulemaan suoraan hänen luoksensa. Samassa tuli äiti. "Herra nähköön! aikooko se ilkeä Kuusiston poika tulla sinun luoksesi?" sanoi hän, riensi paikalle ja asettui Torbjörnin tielle. Mutta Torbjörn tahtoi vaan sisään ja nyt he rupesivat painimaan. "Äiti, äiti, hän tuo vaan kukkiani!" pyysi Synnöve ja itki. "Se ei auta", sanoi äiti ja jatkoi painimista. Ja Synnöveä peloitti niin hirveästi, sillä hän ei tietänyt kenen hän olisi suonut voittavan; mutta kummankaan ei hän suonut joutuvan tappiolle. "Varokaa kukkiani!" huusi hän, mutta he painivat entistä kiivaammin ja kauniit kukat hajaantuivat kaikkialle. Äiti polki niitä ja Torbjörn niinikään; Synnöve itki. Mutta kun Torbjörn oli päästänyt kukat käsistään, kävi hän niin hirveän näköiseksi, hiukset hänen päässään kasvoivat, kasvot kävivät nimikään suuremmiksi, silmät katselivat häijynilkeästi ja hän iski äitiin pitkät kynnet. "Ole varoillasi, äiti! Etkö näe, että se on toinen — ole varoillasi!" huusi Synnöve ja yritti lähteä auttamaan äitiä, muttei päässyt paikalta. Silloin kuului joku häntä huutavan, huutavan toisenkin kerran. Samassa hävisi Torbjörn ja äitikin hävisi; taas kuului joku huutavan. "Mitä?" sanoi Synnöve ja heräsi.

— Synnöve! huudettiin.