Silloin kävi Sämund tyyneksi ja miettiväiseksi.
— Tavallaan, mutisi hän ja jäi seisomaan, silmät maassa. Tohtori ei tahtonut häntä häiritä, siinä miehessä oli jotakin, joka ei sallinut sitä. Äkkiä kohotti Sämund päänsä korkealle.
— Kiitoksia tiedoista, sanoi hän, ojensi lääkärille kätensä ja palasi kotiin.
Samaan aikaan istui Ingrid sairaan luona.
— Jos sinä jaksat kuulla, niin kerron sinulle jotakin isästä, sanoi hän.
— Kerro, sanoi Torbjörn.
— Niin, ensimäisenä iltana jolloin tohtori oli ollut täällä, meni isä pois eikä kukaan tietänyt missä hän oli. Mutta hän oli mennyt häätaloon ja kaikki ihmiset olivat käyneet mustiksi mieleltään, kun hän tuli. Hän oli asettunut heidän joukkoonsa ja juonut, ja sulhanen kertoo luulleensa hänen ottaneen vähän liikaa. Vasta silloin hän rupesi kyselemään tappelusta ja saikin kuulla kuinka kaikki oli tapahtunut. Nuutti tuli sinne; isä tahtoi häntä kertomaan ja meni pihalle sinne missä te olitte tapelleet. Koko väki meni perässä. Nuutti kertoi silloin kuinka sinä olit häntä pidellyt, kun ensin olit lyönyt tunnottomaksi hänen käsivartensa; mutta kun ei Nuutti kertonut enempää, nousi isä ja kysyi, niinkö sitte kävi — ja samassa oli hän ottanut Nuuttia rintapielistä, nostanut ilmaan ja laskenut samalle kalliolle, jossa vielä oli sinun vertasi. Hän oli pidellyt häntä vasemmalla kädellään ja oikeallaan vetänyt veitsen tupestaan; Nuutin kasvot olivat muuttuneet ja kaikki vieraat olivat olleet vaiti. Jotkut olivat nähneet isän itkevän, mutta hän ei tehnyt Nuutille mitään. Nuutti itse ei liikahtanut. Silloin oli isä nostanut Nuutin takaisin pystyyn, mutta vähän ajan perästä taas laskenut hänet alas. "Vaikea sinua on päästää", oli hän sanonut ja siinä häntä pidellessään katsoa tuijottanut häneen. Kaksi vanhaa vaimoa oli sattunut astumaan ohi ja toinen oli sanonut: "Muista lapsiasi, Sämund Kuusisto!" Sanovat isän paikalla päästäneen Nuutin; mutta Nuutti oli rakennusten välitse hiipinyt pois häistä eikä sen koommin palannut. Tuskin oli Ingrid päässyt kertomuksensa päähän ennenkuin ovi avautui ja joku katsoi huoneeseen — se oli isä. Ingrid läksi heti ulos ja Sämund tuli sisään. Mitä he sitte puhuivat, ei kukaan saanut tietää. Äiti joka koetti kuunnella oven takana, luuli saaneensa selville, että he puhelivat siitä, tulisiko Torbjörnin terveys entiselleen vai ei. Mutta ei äiti ollut siitä varma, eikä hän myöskään tahtonut mennä sisään niinkauvan kuin Sämund oli siellä. Kun Sämund tuli ulos, oli hän hyvin hellällä mielellä ja silmät hiukan punaisina.
— Me kyllä saamme pitää hänet hengissä, sanoi hän sivumennen Ingeborgille, — mutta Jumala ties, tuleeko hänen terveytensä entiselleen.
Ingeborg rupesi itkemään ja meni miehensä perässä ulos; he istuutuivat aitan rappusille ja puhuivat pitkältä.
Mutta kun Ingrid taas hiljaa tuli Torbjörnin luo, makasi Torbjörn kädessään pieni lippu, ja lausui hitaasti ja tyynenä: