— Pieni juhannuslelu, jonka sinä kerran annoit hänelle, riippuu siellä ikkunassa ja käänteleikse.
— Niin, sama se, sanoi Synnöve äkkiä lujasti, —
Hän vaan
Sitte sanoi kukaan maailmassa ei saa minua heittämään häntä, kävi miten kävi!
Ingridille tuli kovin tuskallinen olo.
— Tohtori ei tiedä tuleeko hänen terveytensä ennalleen, kuiskasi hän.
Synnöve kohotti päätään, itkua pidätellen, katsoi häneen sanaa lausumatta, päästi sitte päänsä vaipumaan ja jäi mietteisiinsä istumaan; viimeiset kyyneleet valuivat hiljaa alas poskia eikä uusia enään kuulunut. Hän pani kätensä ristiin, mutta ei muuten liikahtanut: näytti siltä kuin hän olisi tehnyt suurta päätöstä. Sitte hän hymyillen nousi, kumartui Ingridin puoleen, ja suuteli häntä pitkään ja lämpimästi.
— Jollei hän parane, niin minä hoidan häntä. Nyt puhun vanhemmilleni!
Tämä liikutti suuresti Ingridiä; mutta ennenkuin hän tuli mitään sanoneeksi, tunsi hän Synnöven tarttuvan käteensä:
— Hyvästi, Ingrid! Nyt minä menen ylös yksin! Ja hän kääntyi kiireesti menemään.