— Kuule, kirjelippu, kuiskasi Ingrid hänen perässään.
— Mikä kirjelippu? kysyi Synnöve.
Ingrid oli jo noussut, hän etsi lipun ja vei sen Synnövelle; mutta samalla kun hän vasemmalla kädellään pisti sitä Synnöven povelle, kietoi hän oikean käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä takaisin. Ja Synnöve tunsi hänen kyyneltensä suurina ja kuumina putoavan kasvoilleen. Sitte työnsi Ingrid hänet hiljaa ulos ovesta ja sulki sen; sillä hänellä ei ollut rohkeutta nähdä loppua.
Synnöve astui hiljaa sukkasillaan alas portaita; mutta kun hänen päässään oli liian paljon ajatuksia, tuli hän vahingossa pitäneeksi kolinaa, pelästyi, hyppäsi ulos porstuasta, otti kengät käteensä ja juoksi, kengät kädessä, rakennuksen ohi, vainioiden poikki, portille asti, siinä hän seisahtui, veti kengät jalkaansa ja läks sitte kiireesti menemään ylöspäin, sillä veri oli joutunut liikkeelle. Laulaa hyräillen ja rientämistään rientäen kulki hän eteenpäin, kunnes väsyi ja istuutui lepäämään. Silloin hän muisti kirjelipun — — —
Kun karjakoira seuraavana aamuna nosti haukun, pojat heräsivät ja lehmät olivat lypsettävät ja päästettävät laitumelle, ei Synnöve vieläkään ollut tullut.
Juuri kun pojat seisoivat ihmettelemässä, missä hän saattoi olla ja huomasivat, ettei hän koko yöhön ollut nukkunut vuoteessaan — tuli Synnöve. Hän oli hyvin kalpea ja tyyni. Sanaa lausumatta rupesi hän toimittamaan pojille ruokaa, pani eväät ja lypsi mukana. Sumut painoivat vielä matalampia harjanteita, kanervikko kiilteli kasteessaan pitkin punertavaa kangasta; oli vähän kylmä ja kun koira haukkui, vastasi kaiku joka taholta. Karja päästettiin irti; lehmät ammahtivat raikkaaseen ilmaan ja toinen lehmä toisen perästä lähti lönköttämään polkua myöten: mutta etempänä istui koira ottamassa niitä vastaan ja pysäyttämässä niitä, kunnes kaikki olivat päästetyt irti — silloin sekin päästi ne menemään. Kellon kalkatus värisi alas rinnettä, koira haukkui, jotta raikui, pojat huhusivat kilpaa.
Synnöve pakeni tätä melua ja laskeusi sille paikalle, missä hänen ja Ingridin oli ollut tapana istua. Hän ei itkenyt, vaan istui hiljaa, eteensä tuijottaen. Silloin tällöin huomasi hän iloisen hälinän, joka etenemistään eteni ja sulautumistaan sulautui yhteen, jota kauvemma katosi. Hän rupesi siinä ensin hyräilemään, sitte laulamaan hiukan kovemmin ja lauloi vihdoin kirkkaalla, heleällä äänellä seuraavan laulun. Hän oli muovaellut sen toisen mukaan, jonka oli osannut pienestä pitäen:
Nyt kiitos menneistä, ystävän', ja leikinlyönneistä tanhuvilla. Ma luulin leikin sen kestävän elon pitkän päivän ja illan.
Ma luulin leikin sen liikkuvan
poikk' kotipellon ja kujaa haavan,
ja Päivänkummulle nousevan,
ja kirkonkuorihin saavan.
Mont' iltaa istunut yksin oon,
kun silmä kääntyvi kaihon mukaan;
ja piha hukkuu jo pimentoon,
vaan tietä kuulu ei kukaan…