Mont' iltaa miettinyt olen noin:
ma myöhemmällä sun nähdä saanen.
Ma valvon koittohon huomenkoin —
mut kuule askeltas vaan en!
Nyt silmärukkani tuijottaa
vain tietä myöten ain' akkunatse,
ja alla luomien asustaa
vain kaihon polttava katse.
Ma tiedän kyllä mi lohdun tois,
ma tiedän korkean rauhanmajan,
vaan rukoella en siellä vois —:
hän vieress' istuu sen ajan!
Vaan siitä tiedän ken olla voi,
kuka Päivänkummun ja Kuusen tuvan
niin liki sääsi ja kujan loi
ja antoi kulkea luvan.
Vaan siitä tiedän ken oli se, joka kirkon penkit niin lähi siirsi, luo alttarin kuka nuorille sen suuren käytävän piirsi.
SEITSEMÄS LUKU.
Hyvän aikaa myöhemmin istuivat Guttorm Päivänkumpu ja Kaarina yhdessä Päivänkummun suuressa, valoisassa tuvassa ja lukivat toisilleen kirjoja, joita olivat saaneet kaupungista. He olivat aamupäivällä olleet kirkossa, sillä oli pyhä — sitte he yhdessä olivat käyskennelleet katsomassa vainioita ja neuvottelemassa, mikä ensi vuodeksi pantaisiin kylvölle, mikä jätettäisiin kesannoksi. He olivat samonneet toiselta pellolta toiselle ja maat näyttivät heidän aikanaan menneen aika lailla eteenpäin. "Jumala ties kuinka niitä viljellään, kun me olemme poissa", oli Kaarina sanonut ja silloin oli Guttorm kehoittanut häntä lähtemään sisään lukemaan niitä uusia kirjoja. "Sillä paras on, ettei sellaisia ajattele."
Mutta nyt oli kirjaa luettu ja Kaarina arveli, että vanhat kirjat olivat paremmat.
— Ihmiset ottavat vaan niistä.
— Taitaa vaan olla niin; Sämund sanoi minulle tänään kirkossa, että lapsetkin ovat vaan vanhempiensa kuva.