Kesällä pääsivät hän ja Kristian rippikoulusta. Kristian ajoi heti senjälkeen läpi tuumansa. Isän täytyi päästää hänet merille; hän lahjoitti Arnelle kirjansa, lupasi ahkerasti kirjoittaa — ja läksi.
Nyt oli Arne yksin.
Tähän aikaan valtasi hänet taasen halu kirjoittaa lauluja. Hän ei enään paikkaellut vanhoja, hän sepitti uusia ja pani niihin kipeimmät kipunsa.
Mutta hänen mielensä kävi liian raskaaksi ja suru särki häneltä laulut. Pitkinä, unettomina öinä hautui hänessä varmuudeksi, ettei hän enään kestä tätä, vaan lähtee kauvas pois, hakee Kristianin — eikä hiiskahda asiasta kenellekään. Hän ajatteli äitiä ja hänen kohtaloaan — eikä enään tahtonut saada katsotuksi häntä kasvoihin.
Yhtenä iltana istui hän myöhään lukemassa. Kun hänen olonsa kävi liian raskaaksi, haki hän turvaa kirjasta eikä huomannut, että ne lisäsivät myrkkyä. Isä oli häissä, mutta häntä odotettiin sinä iltana kotiin; äiti oli väsyksissä ja levottomana eikä sentähden ollut pannut levolle. Arne säpsähti kuullessaan jonkun raskaasti kaatuvan etehisessä ja kolahtavan oveen. Isä siellä tuli kotiin.
Arne sai oven auki ja katsahti häneen.
— Sinäkö siellä olet, kiltti poikaseni! tuleppas auttamaan isääsi pystyyn!
Hänet nostettiin ylös ja vietiin taluttamalla rahille. Arne toi viululaatikon ja sulki oven.
— Niin, katso vaan minuun, kiltti poikaseni, minä en enään ole korea; tämä ei enään ole Niilo räätäli. Sen minä — sinulle sanon, että — älä koskaan juo viinaa; se on … perkele, maailma ja meidän oma lihamme — —, hän on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon — — Voi minua, voi minua! Mihin minä jo olenkaan joutunut.
Hetkisen istui hän ääneti, sitte hän itkien rupesi laulamaan: