Jeesus auttaja armias
Kuule kurjinta laumastas;
Synnin kahleissa kuin jos lien,
Tiedät, Jeesus, pelastustien!
Herra, minä en ole sen arvoinen, että sinä astut kattoni alle; mutta sano sana vain… Hän heittäytyi suulleen maahan, kätki kasvot käsiinsä ja hytki kuin suonenvedossa. Kauvan hän makasi sillä lailla ja äänteli raamatunlauseita, jotka kai kaksikymmentä vuotta sitte oli oppinut: — Mutta hän tuli ja rukoili häntä ja sanoi: Herra auta minua! — Mutta hän vastasi ja sanoi, ei ole soveliasta ottaa lasten leipää ja heittää penikoille. — Mutta hän sanoi: totta, herra, penikatkin syövät niistä muruista, jotka heidän herransa pöydältä putoavat.
Hän vaikeni ja itku kävi vuolaammaksi ja tyynemmäksi.
Äiti oli aikoja sitte herännyt, mutta ei ollut uskaltanut nostaa päätään; kun Niilo kuitenkin niin katkerasti itki, kohosi hän kyynärpäittensä varaan katsomaan.
Mutta tuskin oli Niilo hänet huomannut, kun hän jo huusi:
— Vai nouset sinäkin katsomaan — tahdot kai tietää mimmoiseksi olet minut nujertanut. Niin, tämmöinen minä nyt olen, justiinsa tämmöinen! — — — Hän karkasi pystyyn ja äiti meni piiloon vällyn alle. — Älä sinä mene piiloon, kyllä minä sinut löydän! sanoi hän, haparoiden eteensä oikealla kädellään, etusormi oistonaan. — Kutti, kutti! sanoi hän, veti vällyn syrjään ja haki etusormellaan hänen kaulansa.
— Isä! sanoi Arne.
— Kas vaan kuinka sinä olet käynyt laihaksi ja kurttuiseksi. Ei tässä paljoa tarvita. Kutti, kutti!
Äiti kävi molemmin käsin suonenvedontapaisesti kiinni hänen käteensä, ei päässyt hänen käsistään ja kiertyi; keräksi.
— Isä, sanoi Arne.