— Vai joko sinuun nyt tuli henki! Kas, kas kuinka se variksenpelätin vääntelee! Kutti, kutti!
— Isä! sanoi Arne. Kaikki alkoi pyöriä hänen silmissään.
— Kutti, sanon minä!
Äiti päästi irti hänen kätensä ja antautui.
— Isä! huusi Arne. Hän juoksi nurkkaan, jossa kirves oli.
— Kiusaako sinä teet, kun et huuda. Varo sitä; minussa on nyt niin kauhea halu. Kutti, kutti!
— Isä! huusi Arne ja kävi kiinni kirveeseen, mutta jäi kuin naulattuna seisomaan; sillä samassa hetkessä nousi isä, päästi vihlovan huudon, kävi kiinni rintaansa ja kaatui.
— Jeesus Kristus! pääsi häneltä ja hän makasi ihan hiljaa.
Arne ei tietänyt missä hän seisoi ja mitä hänen edessään oli; hän odotti että pirtti räjähtäisi ilmaan ja väkevä valo tunkisi jostakin sisään. Äiti rupesi syvältä vetämään henkeään, ikäänkuin vierittääkseen jotakin raskasta päältään. Vihdoin hän pääsi istualleen ja näki isän pitkänään permannolla ja pojan vieressä, kirves kädessä.
— Herra armias, mitä sinä olet tehnyt? huusi hän, karkasi sängystä, sukaisi hameen ylleen ja tuli paikalle. Silloin irtaantui pojan kieli siteistään.