— Hän kaatui itsestään, virkkoi hän hiljaa.
— Arne, Arne, en usko sanoihisi, huusi äiti kovalla, rankaisevalla äänellä. — Olkoon Jeesus kanssasi! ja hän heittäytyi vaikeroiden ruumiin päälle.
Mutta poikakin pääsi tajuihinsa ja lankesi polvilleen.
— Niin totta kuin minä odotan armoa Jumalalta, hän kaatui seisoaltaan.
— Jumala on siis itse käynyt täällä, sanoi äiti hiljaa, jäi kyykylleen istumaan ja tuijotti eteensä.
Niilo makasi muuttumattomana, silmät ja suu auki. Kädet olivat likenneet toisiaan, ikäänkuin pyrkiäkseen liittymään yhteen, mutta eivät olleet kyenneet.
— Nosta isääsi, sinä joka olet väkevä, ja auta minua, että hän pääsee sänkyyn.
Ja he nostivat hänet ja laskivat sänkyyn. Äiti sulki hänen silmänsä ja suunsa, oikaisi hänet suoraksi ja liitti kädet ristiin.
Molemmat jäivät he häneen katsomaan. Koko heidän tähänastinen elämänsä ei ollut niin pitkä eikä sisältänyt niin paljon kuin tämä hetki. Jos piru oli käynyt talossa, oli Jumalakin; heidän kohtaamisensa oli ollut lyhyt. Kaikki edelliset olivat nyt suoritetut loppuun.
Yö oli vähän yli puolen ja heidän piti olla kuolleen kanssa kunnes päivä joutuisi. Arne viritti suuren tulen liedelle, äiti istuutui viereen ja siinä istuessa muistui äidin mieleen kuinka monta kovaa päivää Niilo oli hänelle tuottanut ja hän rukoili Jumalaa ääneen, palavaisesti kiittäen häntä siitä mitä hän oli tehnyt.