Torbjörn teki samoin ja he menivät ulos, Sämund edellä, Torbjörn perässä. He astelivat tielle päin.
— Emmekö mene ohraa katsomaan? sanoi Torbjörn.
— Emme. Menemme vehnävainiolle, sanoi Sämund.
Juuri kun he pääsivät tielle, näkyivät rattaat hiljaa tulla vierivän.
— Se on Pohjamäen hevonen, sanoi Sämund.
— Pohjamäen nuorikot ovat, lisäsi Torbjörn; mutta nuorikoilla tarkoitetaan samaa kuin vastanaineita.
Kuusiston miesten kohdalle tullessa hevonen pysähtyi.
— Se on ylpeä nainen tuo Marit Pohjamäki, kuiskasi Sämund, voimatta kääntää katsettaan pois hänestä.
Marit istui hiukan painuneena selkänojaa vastaan, huivi höllästi sidottuna päähän ja toinen hartioiden ympäri. Hän katseli tiukasti molempiin miehiin, hänen puhtaissa, voimakkaissa piirteissään ei liikahtanut värettäkään. Mies oli hyvin laiha ja kalpea, ja näytti vielä lauhemmalta kuin tavallisesti, hän tuntui kantavan povessaan surua, jota ei voi kertoa.
— Ovatko miehet katsomassa viljoja? sanoi hän.