— Mutta Pohjamäki on hyvä talo, arveli Sämund.
— Siellä on liian monta omistajaa, vastasi mies ja lisäsi, kun vaimo hänen katsahti: — toinen on toisen tiellä.
— Onnea matkalle, sanoi Sämund ja otti hänen kätensä. — Jumala suokoon sinun löytää mitä etsit.
Torbjörn katsoi koulutoveriaan suoraan silmiin.
— Minä puhun sinulle sitte, sanoi hän.
— Hyvähän se on, kun voi jollekin puhua, vastasi mies ja raapi kärrynpohjaa piiskan varrella.
— Tulkaa meille, sanoi Marit, ja sekä Torbjörn että Sämund nostivat nytkähtäen katseensa; sillä he unohtivat aina, että Maritilla oli niin lempeä ääni.
He jatkoivat matkaansa. Hitaasti he ajoivat, pieni tomupilvi kiiriskeli heidän ympärillään, ilta-aurinko paistoi suoraan heihin; vaimon silkkihuivi heloitti miehen tummia sarkavaatteita vastaan. He pääsivät mäelle ja katosivat.
— — Pitkän aikaa astelivat isä ja poika ääneti.
— Ei hän taida palata niinkään pian, sanoi vihdoin viimein Torbjörn.