Äiti nosti silmiään ja hymyili; mutta kyyneleet olivat pulpahtamaisillaan esiin. Silloin nousi Guttorm.
— Niin on siis Jumalan nimeen hartain toivoni toteutunut, sanoi hän ja läksi permannon poikki Synnöven luo.
— Minä en koskaan ole pelännyt, sanoi Sämund ja nousi hänkin. — Mikä on yhteen määrätty, kyllä se yhteen joutuu.
Hän astui hänkin permannon poikki.
— No, mitä sinä tähän sanot, lapseni, sanoi äiti ja tuli Synnöven luo.
Tyttö — istui yhä entisellä paikallaan; kaikki olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, paitsi Torbjörn, joka yhä istui siellä minne ensinnä oli asettunut.
— Nouse nyt, lapseni, kuiskasi äiti, ja Synnöve nousi, hymyili, kääntyi poispäin ja itki. — Jumala olkoon kanssasi nyt ja aina! sanoi äiti, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja itki yhdessä hänen kanssaan.
Miehet läksivät permannon poikki kukin haaralleen.
— Mene nyt hänen luokseen, sanoi äiti vielä itkien, päästi hänet käsistään ja työnsi hänet hellästi menemään.
Synnöve otti askeleen, mutta pysähtyi eikä päässyt kauvemma; Torbjörn hypähti penkiltä, meni häntä vastaan, tarttui hänen käteensä, piteli sitä kädessään, ei tietänyt mitä sitte tekisi ja jäi pitelemään Synnöven kättä, kunnes hän hiljaa veti sen pois. Ääneti seisoivat he sitte vieretysten.