Ensi osa tätä lausetta tähtäsi Nuutin mahtavaan isoisään, joka aikoinaan oli pelastanut talon Laurin isoisälle, kun tämä omasta puolestaan oli pienellä vierailulla kuritushuoneessa.
Oljenkorsi, joka kauvan oli kieppunut hyvin kiireesti, kulki nyt ihan tyynenä.
— Minulla ei ole tapana joka paikassa puhua itsestäni ja perheestäni, sanoi Lauri ja kävi puhumaan asiasta levollisesti ja itsetietoisesti ja esitti katsauksen, jota johti määrättyyn maaliin. Nuutti myönsi itsekseen, ettei hän milloinkaan ollut katsellut asiaa niin laajalti eikä kuullut sellaisia perusteita; hänen täytyi ehdottomasti nostaa katseensa Lauriin. Lauri seisoi siinä korkeana, tanakkana, lujatekoisella otsalla ja syvissä silmissä selvyys ja kirkkaus. Huulet olivat koossa, oljenkorsi leikitteli vielä suupielessä; mutta mahtava voima kuvastui ympärillä. Hän piteli käsiään selän takana ja seisoi pää pystyssä, äänen kumisten kaikuessa syvältä, ikäänkuin hänen juurensa olisivat olleet maan uumenissa. Nuutti näki hänet ensi kertaa eläissään ja pelko karmi hänen sisintään; sillä tämä mies oli siis aina ollut häntä etevämpi. Hän oli omistanut itselleen kaikki mitä Nuutti oli tietänyt ja kertonut, mutta viskannut roskan menemään ja pitänyt sen, joka oli kehittänyt tämän salatun, voimakkaan kasvun.
Nuutti oli kasvattanut häntä ja rakastanut häntä; hänestä oli tullut jättiläinen, mutta jättiläinen, joka nyt vihasi Nuuttia syvästi ja kamalasti; hän ei olisi osannut selittää miten, mutta hän tunsi sen vaistomaisesti siinä häntä katsellessaan, ja unohti sen rinnalla kaiken muun.
— Mutta Lauri, Lauri, mikä herran nimessä sinun on?… Ja liikutus valtasi hänet. — Sinä, jota minä olen — — sinä joka olet… Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan istuutui; ja painaakseen alas liikutuksen, jonka näkemistä ei Lauri ansainnut, kokosi hän voimansa, iski nyrkkinsä pöytään ja katse kipinöi tuuheiden, pörröisten hiusten alla, jotka aina riippuivat silmillä.
Lauri seisoi ikäänkuin ei keskeytystä olisi ollutkaan ja käänsi vaan päätään muihin päin, kysyäkseen, oliko asia katsottava ratkaistuksi, sillä niin ollenhan ei siitä enään tarvitsisi puhua.
Tätä tyyneyttä ei Nuutti voinut sietää.
— Mikä on tullut meidän väliimme? huusi hän. — Me, jotka tähän päivään asti olemme neuvotelleet asioista, rakkaudella ja innolla, seisomme tänään vastatusten kuin pahan hengen ärsyttäminä.
Ja hän katsoi säihkyvin silmin Lauriin. Tämä vastasi:
— Itse sinä hengen tähän lisäät, Nuutti; sillä minä en ole puhunut kuin asiasta. Mutta asia on sinun silmissäsi vaan se mitä itse tahdot; katsotaan nyt riittääkö rakkautta ja intoa, kun kerrankin on kysymys siitä mitä me tahdomme.