— Jos minun kerran pitää mielipiteeni sanoa, niin ei täällä ole paljoakaan, josta voi kunniaa ottaa; — pappi ja opettajat kyllä voivat olla tyytyväiset siihen mitä täällä on tehty, mutta talonpojat varmaan sanovat, että verot paikkakunnalla ovat nousemistaan nousseet.
Kansanjoukko rupesi supattamaan ja kääntelemään ja vääntelemään. Lauri jatkoi:
— Tänään täällä vihdoinkin on esillä asia, joka voisi paikkakunnalle tuottaa jonkun verran korvausta siitä mitä se on maksanut; sentähden se ehkä kohtaakin sellaista vastustusta. Tämä on paikkakunnanasia, sen tulee tuottaa kaikille etua. Kai se sentään on estettävä joutumasta perheasiaksi.
Ihmiset katselivat toisiinsa, puheltiin puoliääneen, joku nousi jo mennäkseen eväilleen, mutta paiskasi samassa suustaan, että tämä oli totisin sana, minkä hän moneen vuoteen oli kuullut näissä kokouksissa. Kaikki nousivat ja rupesivat puhumaan ja Nuutti Aakre tunsi siinä istuessaan, että asia oli menetetty, perinpohjin menetetty eikä hän enään koettanutkaan sitä pelastaa. Sillä hänen luonteessaan oli samaa mitä sanotaan ranskalaisissa olevan: hän oli hyvä tekemään hyökkäyksiä sekä kerran että toisen ja kolmannenkin; mutta huono puolustautumaan; sillä tunteet veivät ajatuksista voiton.
Hän ei käsittänyt tätä, hän ei enään voinut pysyä paikallaan, hän jätti sen varapuheenjohtajalle ja meni; — toisia miltei nauratti.
Hän oli tullut kokoukseen Laurin kanssa, mutta läksi yksin kotiin, vaikka matka oli pitkä. Oli kylmä syyspäivä, metsä seisoi kalseana ja paljaana, maa oli harmaan keltainen, kuura laskeutui sinne tänne tiepuoleen. Loukattu ylpeys on hirmuinen toveri, hän tunsi siinä astellessaan olevansa niin pieni ja hyljätty, mutta Lauri kohosi hänen eteensä kaikkialla, iltahämyssä ulottuen pilviin asti kuin jättiläinen. Häntä harmitti, että hän itse oli syypää siihen, että tästä oli tullut pääasia; sillä hän oli tähän pieneen asiaan pannut liian paljon painoa. Mutta hämmästys, tuska ja viha olivat hänet vallanneet — hänen sisässään poltti, kohisi, nyyhki ja raivosi vieläkin. Hän kuuli takanansa rattaiden kolinaa. Lauri sieltä tuli täyttä vauhtia oivallisella hevosellaan ja ajoi hänen ohitseen, jotta kova tie tömisi. Nuutti seurasi häntä silmillään, katseli kuinka hartevana hän istui rattaillaan, hevosen koti-ikävissään kiitäessä eteenpäin, vaikkei Lauri muuta tehnyt kuin piti ohjia höllällä. Se oli kuin mikäkin vertauskuva: tuo mies ajaa suoraan maaliinsa! Nuutista itsestään tuntui, siinä syyskylmässä taivaltaessa, siltä kuin hänet olisi potkittu pois Laurin rattailta.
Kotona Aakressa odotti vaimo. Hän tiesi, että taistelun tänään piti olla, hän ei milloinkaan ollut Lauriin luottanut ja pelkäsi häntä. Siitä ei ollut paljonkaan lohdutusta, että he olivat lähteneet yksillä rattailla eikä liioin siitäkään vaikka he tulisivat kotiin yhdessä. Mutta tuli pimeä eikä heitä kuulunut. Hän seisoskeli ovella, sillä tie kulki talon ohi, hän asteli alas tielle ja palasi kotiin, mutta rattaita ei näkynyt. Vihdoinkin kuulee hän kovan tien kumajavan, sydän lyö nopeasti kuin rattaiden pyörät kieppuvat, hän pitelee kiinni ovenpielestä ja tähystelee; rattaat likenevät — yksi ainoa mies istuu rattailla; hän tuntee Laurin, joka näkee ja tuntee hänet, mutta antaa pysähtymättä mennä ohi: nyt hän todenteolla pelästyy! Jalat eivät enään tahtoneet kannattaa, hän hoippui sisään ja vaipui penkille ikkunan alle. Lapset pelästyivät ja kerääntyivät hänen ympärilleen, pienin kyseli isää; sillä äiti ei milloinkaan puhunut heidän kanssaan muusta kuin isästä. Hänessä oli niin paljon sydäntä, siksi hän häntä rakasti, mutta tämä sydän ei ollutkaan kotona heidän luonaan, vaan maailmalla kaikkinaisessa touhussa, joka teki hänet itsensä onnettomaksi ja heidät kaikki onnettomiksi. Kunhan ei vaan olisi tapahtunut jotakin; sillä Nuutti oli niin kiivas; — minkätähden Lauri tuli yksinään? miksei hän pysähtynyt? — Entä jos hän juoksisi hänen perässään? Tai miestään vastaan? Äiti oli tuskissaan ja lapset ahdistivat kysymyksillään, oliko jotakin tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut näyttää heille mitään, vaan nousi ja sanoi, että heidän nyt yksinään täytyy syödä illallinen; pani sitte kaikki kuntoon ja auttoi heitä. Alituiseen hän silmäili tielle päin. Miestä ei kuulunut. Hän riisui lapset ja pani heidät levolle ja nuorin, poika, luki ehtoorukouksen, äidin kumartuessa hänen puoleensa. Äiti rukoili itse niin hartaasti sanojen mukana, joita hento suu luottavasti lausui, ettei hän huomannut ulkoapäin tulevia askeleita. Nuutti seisoi ovella ja näki pienen seurakuntansa rukoukseen vaipuneena. Äiti nousi ja kaikki lapset huusivat: isä! Mutta isä istuutui heti ja pyysi hiljaa:
— Annappa hänen lukea se vielä kerran.
Äiti palasi vuoteen luo, jottei Nuutti vielä näkisi hänen kasvojaan, sillä hän olisi sillä lailla ikäänkuin sekaantunut hänen suruunsa ennenkuin hän itse tunsi tarvetta puhua siitä. Pienokainen pani kätensä ristiin rinnalle, kaikki muut samoin ja lapsi lausui:
Laps' oon heikko, tiedän sen mä, mutta pian ylenen mä, kasvan, suureks' sukeun isän, äidin, apuhun, kun sa, Herra, autat vaan käskyjäsi muistamaan! Kiitos, kunnia on sulla — nyt saa Nukku-Matti tulla.