— Sen he syystä voivat sanoa, Jumala paratkoon, vastasi Nuutti, — me olemme viime aikoina todella käyneet sangen eriskummallisiksi ja meidän on aika kääntyä takaisin. Olemme todella päässeet pitkälle, kun sinun pitää kaivaa haudasta isoisäsi ja minun isoisäni, saadaksemme rautatien — kun meidän pitää kyntää nurin kuolleiden leposija, saadaksemme kuormamme helpommin perille. Sillä emmekö yhtä hyvin voisi kuokkia hautausmaatamme, saadaksemme sitä antamaan leipää? Sen mikä on haudattu Jeesuksen nimeen, kaivamme me ylös rahojen, — Molokin nimeen — se ei ole paljoa parempaa kuin että söisimme esi-isiemme luita.
Lauri sanoi kuivasti:
— Sellainen on luonnon kulku.
— Niin, kasvien ja eläinten.
— Emmekö me sitte ole eläimiä?
— Olemme, mutta samalla myöskin elävän Jumalan lapsia, jotka olemme haudanneet kuolleemme uskossa häneen: hänen heidät on herättäminen, ei meidän.
— Oi mitä sinä puhut! Eikö meidän kuitenkin kerran ole kaivaminen heitä maasta, kun heidän vuoronsa tulee? Onko se niin paha, että se tapahtuu muutamia vuosia aikaisemmin?
— Saat heti kuulla! Se mikä on heistä syntynyt, hengittää vielä; se jonka he ovat rakentaneet, on vielä pystyssä; se jota he ovat rakastaneet, jonka edestä he ovat tehneet työtä ja kärsineet, elää vielä meidän ympärillämme ja meissä — emmekö me sitte antaisi heidän levätä rauhassa?
— Minä kuulen, että sinä nyt ajattelet isoisääsi, vastasi Lauri, — sillä sinä lämpenet. Mutta niin sallittakoon minun sitte sanoa, että olisi aika paikkakunnan päästä rauhaan hänestä. Sillä hän vei eläessäänkin tarpeeksi suuren tilan — hänen ei nyt kuoltuaan pitäisi maata tiellä. Jos hänen ruumiinsa todella estäisi paikkakuntaa joutumasta osalliseksi siunauksesta, joka ulottuu aina sadan polven taakse, niin todella saattaisi sanoa, että hän kaikista täällä syntyneistä on tehnyt eninten vahinkoa.
Nuutti Aakre heilautti pörröistä päätään, hänen silmänsä säkenöivät, koko mies oli kuin pingoittunut teräsjousi.