— Minä olen jo osoittanut sen siunauksen luonteen, josta sinä puhut. Se on samallaista kuin kaikki muu mitä sinä olet paikkakunnalle toimittanut, nimittäin epäilyttävää laatua. Sillä sinä olet kyllä hankkinut meille uuden kirkon, mutta myöskin uuden hengen, jolla sen täytämme — eikä se ole rakkauden henki. Sinä olet kyllä hankkinut meille uusia maanteitä — mutta myöskin uusia pahuuden teitä, jota monen onnettomuus selvästi osoittaa. Tosin sinä olet vähentänyt menojamme yleisiin tarkoituksiin, mutta sensijaan sinä olet lisännyt niitä, jotka menevät omaan itseemme; joka antaa paikkakunnalle käräjöimisen, vekselien ja vaillinkien lahjan, ei anna hedelmää tuottavaa lahjaa. Ja sinä rohkenet herjata sitä miestä haudassaan, jota koko paikkakunta siunaa? Sinä rohkenet sanoa, että hän makaa meidän tiellämme; — niin, sinun tielläsi hän kyllä makaa, se nähdään; sillä siihen hautaan sinä kaadut. Se henki, joka on hallinnut sinua ja tähän päivään asti meitä, ei ole luotu hallitsemaan, vaan orjaksi. Hautausmaa jää kun jääkin rauhaan — sinne tulee tänään vaan lisää yksi hauta ja siihen lasketaan sinun kunnioituksesi paikkakunnalla.

Lauri Högstad nousi kalpeana kuin vaate; hän avasi suunsa, muttei saanut sanaa tulemaan ja oljenkorsi putosi. Kolme, neljä kertaa turhaan koetettuaan sitä löytää ja puhua, purkausi kuin tulivuoresta tulemaan:

— Tämän kiitoksenko minä saan kaikesta työstäni ja raadannastani? Vai tuollainen naisväensaarnaajako tässä määrää — niin, olkoon tästä puoleen vaikka paholainen puheenjohtajananne, minä en ikinä enään pistä tänne jalkaani! Tähän saakka minä olen pitänyt koossa teidän roskaanne ja kun minä menen, särkyy se tuhansiksi kappaleiksi, mutta särkyköön. Tuossa ovat pöytäkirjat! hän viskasi ne menemään. — Hyi mokomaakin akkojen ja kakaroiden seurakuntaa! hän iski nyrkkinsä pöytään. — Hyi sitä paikkakuntaa, joka näkee minun laiseni miehen saavan sellaisen palkan! Ja hän iski vielä kerran niin, että suuren käräjäpöydän levy romahti ja mustepullo sisältöineen päivineen putosi lattialle näyttämään tuleville sukupolville sitä tahraa, mihin Lauri Högstad viisauksineen, mahtineen ja pitkämielisyyksineen kaatui!

Hän karkasi ovelle ja hetkisen perästä oli hän lähtenyt. Koko yleisö pysyi vielä äänettömänä; sillä hänen äänensä ja vihansa mahti oli sen pelästyttänyt — kunnes Nuutti Aakre, muistellen niitä sanoja, jotka hän kerran kaatuessaan oli saanut vasten kasvojaan — kasvot hymyssä ja Laurin äänellä virkkoi:

— Onko asia katsottava ratkaistuksi?

Ja koko väkijoukko puhkesi tavattomaan riemuun! Vakava kokous vaihtui äkkiä nauruksi ja äänekkääksi iloksi; vain harvat läksivät pois ja jääjät hankkivat juomatavaroita ruokansa huuhtimeksi ja viettivät salamoivan päivän päälle jyrisevän illan. He tunsivat taas entisaikojen onnea ja itsenäisyyttä, sillä Laurin käskevä henki oli peloittanut mielet äänettömään kuuliaisuuteen. He joivat vapautensa maljoja, lauloivat ja vihdoin tanssivatkin, edellimmäisinä Nuutti Aakre varapuheenjohtajan kanssa ja koko joukko perässä, tyttöjä ja poikia — ja pojat hurrasivat ulkopuolella, sillä mokomaa elämää eivät he koskaan olleet nähneet!

KOLMAS LUKU.

Lauri kierteli suuria tuplaan Högstadissa päästämättä ääntä huuliltaan. Vaimo, joka rakasti häntä vaikka pelolla ja vavistuksella, ei edes uskaltanut tulla näkyviin. Talo ja talonhoito saivat tulla toimeen omin avuin, sensijaan syntyi suuri joukko kirjeitä, jotka kulkivat edestakaisin kylän ja Högstadin, Högstadin ja postin väliä; sillä hänellä oli saamisia esimiehistöltä, niitä ei hyväksytty ja hän meni oikeuteen; — saamisia säästöpankilta; niitäkään ei hyväksytty ja hän meni siitäkin oikeuteen; hän suuttui jonkun lausunnon johdosta, joka näistä asioista ilmeni kirjevaihdossa ja ryhtyi käräjöimään, milloin esimiehistön puheenjohtajaa, milloin säästöpankin johtajaa vastaan. Samaan aikaan luettiin sanomalehdissä hirmuisia kirjoituksia, joiden huhu tiesi olevan kotoisin hänen kynästään ja jotka synnyttivät suurta riitaisuutta paikkakunnalla ja nostivat naapurin naapuria vastaan. Sill'aikaa saattoi Lauri viikkokausia olla poissa kotoa, ei kukaan tietänyt missä, ja kun hän palasi, oli hän kotosalla yksikseen, kuten ennenkin. Kirkolla ei häntä oltu nähty sitte kun silloin siinä suuressa ottelussa valtuustossa.

Eräänä lauantai-iltana toi pappi sen uutisen, että rautatielinja kuitenkin tulisi kulkemaan paikkakunnan kautta ja vanhan hautausmaan poikki. Uutinen iski kuin salama kaikkiin taloihin. Esimiehistön yksimielinen esiintyminen oli siis ollut turha, Lauri Högstadin arvo suurempi. Sitä hänen matkansa siis olivat tietäneet, sen hän oli saanut aikaan! Miestä ja hänen sitkeää kestäväisyyttään täytyi ehdottomasti ihailla ja tämä ihailu tukahdutti jonkun verran tappiosta johtunutta tyytymättömyyttä. Ja jota enemmän asiasta puhuttiin, sitä enemmän siihen alistuttiin; sillä kaikilla tapahtumilla on omat syynsä, jotka ihmisen vähitellen on pakko kaivaa esiin, koska asioita kerta ei enään voi muuksi muuttaa. Seuraavana päivänä tapasivat pitäjäläiset kirkolla eivätkä he muuta voineet kuin nauraa, kun toisensa näkivät. Ja juuri kun koko väki, nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, jopa lapsetkin, puhuivat Lauri Högstadista, hänen kyvykkyydestään, hänen tahdonlujuudestaan, hänen suuresta vaikutusvallastaan — tulla karautti hän itse koko väkineen neljällä hevosella paikalle. Hän ei kahteen vuoteen ollut täällä käynyt, astui alas rattailta ja kulki joukon läpi; kaikki tervehtivät häntä empimättä, mutta hän ei katsonut ympärilleen eikä vastannut ainoaankaan tervehdykseen. Hänen pieni vaimonsa asteli kalman kalpeana hänen perässään. Kirkossa nousi niin suuri hämmästys, että veisuukin taukosi sitä myöten kuin ihmiset hänet huomasivat ja he jäivät vaan häneen katsomaan. Nuutti Aakre, joka istui penkissään Laurin edessä, huomasi, että jotakin oli tekeillä ja kun ei hän edessään päin huomannut mitään merkillistä, kääntyi hän. Silloin hän näki Laurin kumartuneena hakemaan värsyä virsikirjasta.

Hän ei ollut nähnyt häntä sitten kun tuona iltana kokouksessa eikä hän ikinä ollut kuvitellut sellaista muutosta mahdolliseksi. Sillä tämä ei ollut mikään voittaja! Ohuet, pehmeät hiukset olivat lähteneet, kasvot laihtuneet ja käpertyneet, silmät olivat ontot ja palavat, jättiläiskaula oli mennyt ryppyihin ja jänteisiin. Silmänräpäyksessä käsitti hän mitä tämä mies oli läpikäynyt, voimakas säälin tunne valtasi hänet ja jotakin hänen vanhasta rakkaudestaan heräsi eloon. Hän rukoili Jumalaa hänen puolestaan ja päätti lujasti jumalanpalveluksen päätyttyä mennä häntä tapaamaan; mutta Lauri oli lähtenyt pois aikaisemmin. Nuutti aikoi vielä samana iltana mennä hänen luokseen, mutta vaimo pidätti hänet. Lauri on, sanoi hän, niitä ihmisiä, jotka eivät jaksa kantaa kiitollisuuden velkaa. Pysy poissa kunnes hän itse ikäänkuin voi tehdä sinulle palveluksen ja ehkä silloin itse tulee!