Mutta häntä ei kuulunut. Jonkun kerran hän näyttäytyi kirkolla, mutta ei muualla, eikä hän kenenkään kanssa seurustellut. Sensijaan kävi hän sellaisella kiihkolla kiinni talonsa ja taloutensa hoitoon, että olisi luullut hänen yhtenä vuonna aikovan parantaa, mitä hän niin monen aikana oli laiminlyönyt; ja olihan niitäkin, jotka sanoivat, että sitä kyllä tarvittiin. Rautatietyöt alkoivat laaksossa hyvin pian. Kun linjan piti kulkea hänen talonsa ohitse, repi hän maahan osan radanpuoleista päärakennusta, rakentaakseen suuren parvekkeen; sillä talon piti näkyä. Oltiin paraikaa tässä työssä, kun kiskoja väliaikaisesti laskettiin maahan soran ja hirsien kuljettamista varten radalle ja pieni veturi pantiin menemään. Kauniina syysiltana piti ensimäisiä soravaunuja vedätettämän alas. Lauri seisoi portaillaan odottamassa pillin ensimäistä vihellystä ja ensimäistä savupilaria; kaikki talon väet seisoivat portaiden ympärillä. Hän silmäili seutua, jota laskeva aurinko valaisi ja tunsi, että häntä muistetaan niin kauan kuin juna syöksyy tämän hedelmällisen laakson läpi. Sovinnollisuuden tunne valui hänen sieluunsa. Hän käänsi katseensa hautausmaahan päin, josta osa oli ennallaan maata kohti painuvine ristineen, mutta osa oli rautatieratana; hän aikoi juuri selvitellä itselleen mitä tunsi: silloin kuului ensimäinen vihellys ja hetken perästä tulla puhki juna hiljaa, sauhu tuprusi säkeniensekaisena, sillä polttopuina käytettiin mäntyjä; tuuli oli talon puolella, joten pihamaalla seisovat pian olivat paksussa savupilvessä; mutta sitä myöten kuin sauhu hälveni; näki hän junan väkevän tahdon lailla ponnistavan alas laaksoon.
Hän oli tyytyväinen ja meni sisään kuin pitkän päivätyön päätyttyä. Isoisän kuva nousi hänen eteensä tänä hetkenä. Isoisä oli nostanut suvun kurjuudesta varallisuuteen; osa hänen kansalaismainettaan oli kyllä mennyt, se oli totta, mutta perille hän oli päässyt. Hänen vikansa oli sama kuin hänen aikakautensa vika; he olivat olleet sen ajan siveyskäsitteiden epämääräisillä rajoilla; joka ajalla on epämääräiset rajapyykkinsä ja se vaatii uhrinsa ennenkuin saa ne varmoiksi.
Kunnia hänelle hänen haudassaan; sillä hän oli kärsinyt ja tehnyt työtä! Rauha hänelle! Mahtoi olla suloista vihdoinkin saada levätä. Mutta eihän hän pojanpojan äärettömältä kunnianhimolta saanut levätä; hän oli kaivettu ylös yhdessä kivien ja soran kanssa — loruja! varmaan hän hymyili sitä että pojanpojan työ vieri hänen päänsä päällitse.
Näitä ajatellen oli hän riisuutunut ja mennyt vuoteeseen. Isoisän kuva hiipi taasen esiin. Se oli tällä kertaa ankarampi. Väsymys tekee ihmisen heikommaksi ja Lauri, rupesi soimaamaan itseään. Mutta hän puolusti itseään samalla. Mitä hänen isoisänsä tahtoi? Hänen piti toki nyt olla kiitollinen, sillä suvun kunnia kulkea kohisi hänen hautansa päällitse; kenelläpä muulla oli sellainen leposija! — — Mutta mitä tämä merkitsi? Nuo molemmat kauheat tulisilmät ja tuo räiskinä ja suhina — se ei enään ollut veturi; sillä se poikkeaa pois radalta. Se tulee hautausmaalta ja suuntaa hirveän pitkänä saattona kulkuaan suoraan taloa kohti. Tulisilmät ovat isoisän ja kuolleet seuraavat saatossa. Ne likenevät likenemistään taloa, meluten, rytäjöiden, loistaen. Ikkuna hehkuu kiillossa, joka lähtee kuolleitten silmistä — — hän kokoaa, valtavasti ponnistellen voimansa, sillä onhan tämä unta, tietystikin unta: odottakaa vaan, kun minä herään! — — Kas nyt, nyt minä olen valveilla, tulkaa vaan, kurjat! Ja katso: ne tulevat todella hautausmaalta, viskelevät radat, kiskot, veturit ja junat nurin, niin että ne suurella kuminalla vaipuivat maan sisään. Hautausmaalle nousi ristejä ja hautoja kuten ennenkin ja siellä vallitsi suuri hiljaisuus. Mutta jättiläiskokoisina tulivat kuolleet itse ja virsi "Antakaa vainajain levätä!" kulki heidän edellään; hän tunsi sen; sillä se oli kaikkina näinä vuosina pauhanut hänen sielussaan ja nyt se tuli, pysyäkseen hänen elämänsä lauluna; sillä tämä oli kuolemaa ja kuoleman näkyä. Hiki tirsui esiin pitkin ruumista; sillä yhä likemmä ja likemmä — ja kas tuossa ruudulla, siellä ne nyt olivat ja hän kuuli mainittavan nimeänsä. Kauhu iski häneen kyntensä, hän kamppaili voidakseen parkaista; sillä hän oli tukahtumaisillaan; kuollut, kylmä käsi tarttui hänen kurkkuunsa, juuri kun hän sai kurkustaan tulemaan: auttakaa! ja heräsi. Ikkuna oli särjetty ulkoapäin, niin että sirpaleet olivat lentäneet hänen vuoteeseensa. Hän karkasi ylös, joku seisoi särkyneessä ikkunassa ja hänen ympärillään oli sauhua ja tulen liekkejä.
— Talo palaa, Lauri! Meidän täytyy auttaa sinua ulos!
Se oli Nuutti Aakre.
Kun hän taas pääsi tajuihinsa, makasi hän ulkona kylmässä tuulessa, joka jääti hänen jäseniään. Hänen luonaan ei ollut ainoaa ihmistä; vasemmalla näki hän talon palavan, ympärillä söi ja ammui hänen karjansa, lampaat olivat peloissaan painautuneet yhteen laumaan, tavaroita oli viskelty huiskinhaiskin ja kun hän tarkemmin katseli, niin ihan hänen vieressään, mättäällä istui ihminen, joka itki. Se oli hänen vaimonsa. Hän kutsui häntä. Vaimo hätkähti:
— Herra Jeesus olkoon kiitetty, että sinä elät! Hän tuli miehensä luo ja asettui, tai oikeammin sanoen, lyyhistyi läjään hänen eteensä:
— Voi Jumala, Jumala! kyllä me nyt olemme saaneet kylläksemme rautatiestä!
— Rautatiestä? kysyi Lauri, mutta hän ei ollut sanaa lausunutkaan, ennenkuin aavistus karmaisi hänen pintaansa; sillä veturista oli tietysti lentänyt kipinöitä höylänlastuihin uuden sivuseinän edessä.