Hän jäi ääneti istumaan ajatuksiinsa, vaimo ei uskaltanut puhua, vaan koetti koota vaatteita hänen ylleen; sillä kaikki mitä hän oli levittänyt häntä peittämään, kun hän makasi, oli nyt pudonnut pois. Ääneti otti Lauri vastaan hänen hoitonsa, mutta hänen siinä polvillaan uudelleen peitellessä hänen jalkojaan, laski hän käden hänen päälaelleen. Vaimo heittäytyi paikalla kasvoilleen hänen helmaansa ja itki ääneen. Häneenkin oli kiinnitetty huomiota! Mutta Lauri ymmärsi hänet ja lausui:
— Sinä olet minun ainoa ystäväni!
Näistä sanoista sai talo mielellään mennä; sillä vaimo ilostui niin, että sai rohkeutta puhua, ja silloin hän nousi, katsoi mieheensä nöyrästi ja sanoi:
— Sillä minä olen ainoa, joka sinua ymmärrän. Silloin suli kova sydän; kyyneleet valuivat alas Laurin poskia hänen pidellessään vaimonsa kättä.
Ja nyt hän puheli hänelle kuin omalle sielulleen. Ja sai kuulla hänen mielipiteensä. He puhuivat vielä siitäkin, miten tämä kaikki oli tapahtunut, tai oikeammin sanoen, Lauri vaikeni ja vaimo kertoi. Nuutti Aakre oli ensinnä nähnyt tulipalon, herättänyt väkensä, lähettänyt tytöt kylälle, mutta itse renkineen ja hevosineen rientänyt tulipalopaikalle, missä kaikki nukkuivat. Hän oli sitte johtanut sammutus- ja pelastustyötä ja Laurin oli hän itse vetänyt ulos palavasta tuvasta ja tuonut tänne vasemmalle puolelle, josta tuuli kävi — tänne hautausmaalle.
Ja juuri heidän näistä puhuessaan ajoi joku täyttä vauhtia tiellä ja poikkesi hautausmaalle, jossa astui rattailta. Se oli Nuutti. Hän oli käynyt kotona hakemassa kirkkorattaitaan, niitä samoja, joissa he niin monta monituista kertaa olivat ajaneet sekä esimiehistön kokoukseen että kokouksesta. Nyt piti Laurin nousta hänen rinnalleen ja ajaa kotiin hänen kanssaan. He ojensivat toisilleen kätensä, toinen istualtaan, toinen seisoaltaan.
— Tule pois nyt, sanoi Nuutti.
Vastaamatta nousi toinen ylös, he astuivat rinnan rattaille ja Lauri autettiin istumaan. Nuutti asettui hänen viereensä. Mitä he sitte ajaessa lienevät puhelleet tai sittemmin Aakrella, pienessä huoneessa, jossa he viipyivät seuraavan päivän aamuun asti, sitä ei tiedetä. Mutta siitä päivästä lähtien olivat he erottamattomat kuten ennenkin.
Niin pian kuin onnettomuus kohtaa miestä, huomaavat kaikki minkä arvoinen hän on. Sentähden otti paikkakunta rakentaakseen Lauri Högstadin talon suuremmaksi ja komeammaksi kuin mikään muu talo laaksossa. Hänestä tuli taas puheenjohtaja, mutta Nuutti Aakre oli nyt hänen rinnallaan; Nuutin henkeä ja mieltä ei milloinkaan jätetty ottamatta huomioon — ja siitä päivästä lähtien ei mitään enään särkynyt.