— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki. Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli kääntyneenä eikä Blessommen enään ikinä saanut päätään oikein päin.
Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enään uskaltanut pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.
Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimäinen vieras astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan; Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi häntä likemmin.
— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Nuutti? sanoi hän.
— Olen kyllä. Siitä on kauvan, kun soitin häissäsi.
— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?
— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo, että piti tulla tänne lepäämään.
Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, muttei sanonut "Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän nousi:
— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun nyt hiukan levätä.
Ja hän pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.