VIIDES LUKU.
Arne kävi harvasanaiseksi ja ihmispeloksi. Hän paimensi karjaa ja teki lauluja. Hän tuli yhdeksäntoista vanhaksi, kävi kahdettakymmentä ja eli yhä paimenessa. Papilta hän sai lainaksi kirjoja, jotka luki; mutta se olikin hänen ainoa työnsä.
Pappi lähetti hänelle sanaa, että hän ottaisi koulumestarin viran, "jotta paikkakunta saisi hyötyä hänen tiedostaan ja taidostaan". Arne ei vastannut mitään; mutta seuraavana päivänä hän, lammaslaumaa ajaessaan, teki tämän laulun:
Puku pukki, vuonasen'!
Tie on käydä koluinen,
Vaan kun kello kalkkaa,
Tule juoksujalkaa!
Puku pukki, vuonasen'!
Varo vuotas valkonen:
Äiti vällyt tekee
Siitä kirkkorekeen!
Puku pukki, vuonasen'!
Höysty, kasva välehen,
Niin oot pukinpiltti
Paistinakin kiltti!
Yhtenä päivänä — hän oli silloin kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan — joutui hän vahingossa kuulemaan keskustelun äitinsä ja entisen talonisännän vaimon välillä; heillä oli riita hevosesta, joka oli heillä yhteinen.
— Minä odotan ja kuulen mitä Arnekin sanoo, arveli äiti.
— Mokomakin heittiö, toinen vastasi, — hänen mielestään kai hevosen pitää laiskana kiertää metsää, niinkuin hän itsekin tekee.
Äiti vaikeni, vaikka hän tähän asti oli hyvin pitänyt puoliaan.