Arne kävi tulipunaiseksi. Hänen ei ollut pistänyt päähänsäkään, että äiti hänen tähtensä saisi kuulla pilkkaa. Ehkäpä sitä oli tullut paljonkin hänen osakseen. Miksei hän ollut sitä sanonut hänelle?
Hän mietti tarkkaan ja nyt johtui hänen mieleensä, ettei äiti miltei koskaan puhunut. Eikä hänkään äidille. Kenen kanssa Arne oikeastaan puhui?
Monena monituisena pyhänä kotona istuessa oli hänen tehnyt mieli lukea saarna äidille, jonka silmät olivat huonot, hän kun eläessään oli itkenyt liian paljon. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi. Monta kertaa oli hän aikonut tarjoutua lukemaan ääneen omista kirjoistaan, kun talossa oli hiljaista ja hän luuli äidin ajan käyvän pitkäksi. Mutta ei hän tullut sitä tehneeksi.
Yhdentekevää. Minäpä lakkaan käymästä paimenessa ja muutan äidin luo.
Muutamia päiviä antoi hän päätöksen vakaantua, ajoi karjaa pitkin metsää ja sepitti laulua:
Kyläss' ei viihdy rauha, se kaikkoo metsihin;
On vieraat täällä rättärit ja vallesmannitkin,
On vieraat kirkkoriidat ja kylän menot muut,
Kun kirkkona on kivet vaan ja tapuleina puut!
Ah metsän suurta rauhaa, vain haukka rikkoo sen,
Kun kyntensä se iskee selkähän kerttusen,
Ja kotka vapauttaa myös monen hengestään —
Vaan muutenhan ne kuolla voisi ihan ikävään.
Ja yhden puun vie kirves ja toinen lahoaa;
Ja kettu se vei lampaan kun päiv' ol' laskullaan.
Ja susi ketun kaappas — sai kumman kuolema,
Kun Aarne suden ampui jo päivän koitossa.
Niin käydä voipi metsässä ja laaksoloissakin;
Ja paljo nähdä saapi silmin näkevin.
Näin unissa ma pojan — isänsä-murhaajan,
Se paikka oli kamala kuin tuli Tuonelan!
Hän tuli kotiin ja käski äidin lähettää kylästä noutamaan paimenpoikaa; itse puolestaan hän oli päättänyt ruveta hoitamaan taloa. Niin kävikin; mutta äiti oli aina muistuttamassa, ettei hän rasittuisi. Hän keitti hänelle niinikään tähän aikaan niin hyvää ruokaa, että häntä hävetti; mutta ei hän mitään puhunut.