Hän hautoi mielessään laulua, jossa kertosäkeenä aina oli "tunturin tuolle puolen". Hän ei saanut laulua valmiiksi, pääasiallisesti siitä syystä, että hän tahtoi kertosäkeen joka toiselle riville; vihdoin hän luopui tästä tuumasta.
Mutta monet hänen lauluistaan joutuivat maailmalle ja niistä pidettiin paljon. Useat halusivat puhua hänen kanssaan, varsinkin kun he muistivat hänet poika-ajoilta. Mutta Arne pelkäsi kaikkia, joita ei tuntenut ja ajatteli heistä pahaa, pääasiassa sentähden, että hän luuli heidän ajattelevan pahaa hänestä.
Hänen rinnalleen ulkotöissä sattui aina keski-ikäinen mies, jota sanottiin Ylimaan Nuutiksi ja hänen oli tapana laulella; mutta hän lauloi aina samaa laulua. Kun pari kuukautta oli kulunut, tuntui Arnesta, että pitääpä kysyä, eikö hän osaa muita.
— En, vastasi mies.
Kului sitte muutamia päiviä ja kerran kun mies taas veteli lauluaan, kysyi Arne:
— Mitenkäs sinä sitte tämän laulun opit?
— Ka satuin oppimaan, sanoi mies.
Miehen tyköä meni Arne suoraa päätä sisään; mutta siellä istui äiti itkemässä, ja sitä ei Arne ollut nähnyt sitte isän kuoleman. Hän ei ollut huomaavinaan mitään, vaan palasi takaisin ovelle. Mutta hän tunsi äidin katseen niin raskaana seuraavan itseään, että hänen täytyi pysähtyä.
— Miksi sinä itket, äiti?
Hetkisen kaikuivat hänen sanansa ainoina ääninä tuvassa ja sentähden tuntuivat ne niin reippailta, että hän huomasi kysymykseen tulleen liian vähän hellyyttä. Hän kysyi vielä kerran: