— Miksi sinä itket, äiti?
— Voi, en oikein tiedä, ja äiti itki enemmän.
Poika odotti kauvan, vihdoin hän rohkaisi mielensä.
— Sinä itket jonkun syyn tähden.
Taasen oli ihan hiljaista. Arne tunsi olevansa hyvin syyllinen, vaikkei hän mitään tietänyt ja vaikkei äiti ollut mitään sanonut.
— Tuli sellainen mieli, sanoi äiti ja lisäsi hetkisen perästä: — olenhan minä oikeastaan niin onnellinen, ja sitte hän itki.
Mutta Arne karkasi ulos ja riensi jyrkänteelle. Hän istuutui katselemaan rotkoon ja siinä istuessaan hänkin itki.
— Kunhan minä tietäisin miksi itken, sanoi Arne. Mutta yläpuolellaan kuuli hän Ylimaan Nuutin uutispellolla vetelevän viisuaan:
Oli Inkeri kaunis impyinen,
Mutta kultia, hopeita
Ei hänellä ollut arkussa,
Tanu vain oli villainen.
Vain kirjava myssynen villasta —
Ei pitsejä, vuoriakaan,
Vaan mikä on maammon antamaa,
Se on kuni kullasta!