Kakskymmentä vuotta hän säästi sen,
Vain ettei kulua vois!
"Mikä muuten mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"
Kolmekymmentä vuotta hän säästi sen,
Ei tahraantuvan sen sois!
"Mikä sitte mun morsiusmyssyni ois,
Kun astun ma vihillen!"
Neljäkymmentä vuotta hän säästi sen,
Yhä muisteli äitiään:
"Tanukultani nyt jo nään,
En käy minä vihille, en!"
Hän arkulle astui murheissaan,
Ja sydän se paisui niin;
Sitä tanua ollut ei siin'
Enää jäljellä rihmaakaan!
Arnesta tuntui siltä kuin hän olisi kuullut laulun kaukaa nurmikkorinteeltä. Hän meni ylös Nuutin luo.
— Onko sinulla äitiä? kysyi hän.
— Ei.
— Entä isää?
— Ei isääkään.
— Onko sitte kauvan kun he kuolivat?